Viime aikoina olen miettinyt muuttuvaa ystävyyttä. Elämän eri tilanteissa ystävyys näyttäytyy eri tavoilla ja se on hienoa mutta joskus myös kipeää.
Minulla ei ole oikein koskaan ollut oikeaa sydänystävää. Tiedättehän, sellaista tytön parasta ystävää, jolle kerrotaan ihan kaikki, jonka kanssa ollaan kuin yhteen kasvaneita ja ystävyys jatkuu läheisenä vielä vuosien jälkeenkin. Sellaista olen aina kaivannut. Toki minulla on ollut ja on yhä paljon kavereita ja hyviä ystäviäkin löytyy, mutta sellaista yhtä tiettyä ei ollut.
Ala-asteella olin ujo ja otti jonkin aikaa ennen kuin ystävystyin kunnolla luokkakaverieni kanssa. Yläasteella taistelin pulman kanssa: ala-asteenaikainen paras kaverini vaihtoi bestistä ja ne joiden joukkoon olisin halunnut kuulua, eivät hyväksyneet minua. Jäljelle jäi ne luokan "jämät", jotka eivät kuuluneet "kauniisiin ja suosittuihin". Kuitenkin näistä muodostui hyviä ystäviä, joiden kanssa pidän yhteyttä vieläkin. Olisinpa ymmärtänyt sen jo aiemmin, niin olisin säästynyt monelta murheelta. Onneksi lukioaikaan mennessä tajusin jo.
Sitten, juuri kun ystävyyssuhteet saivat vähän syventyä, lähdimme opiskelemaan. Kaikki hajaantuivat, kuka minnekin. Alkoi oman elämän rakentaminen. Tämä kaikki oli kriisin paikka minulle. Muutin kauas, en tuntenut ketään. Tutustuin kyllä nopeasti ihmisiin ja asuin opiskelija-asuntolassa, joten aina löytyi mukavaa seuraa, mutta silti tunsin itseni orvoksi. Etsin osittain tiedostamatta edelleen sitä sydänystävää, joka minulta aina oli puuttunut. Lisäksi kävin läpi myöhäismurrosikää ja itsenäistymisen kriisiä. Tämä aiheutti sen, että tarrauduin erääseen ystävään liikaa. Olemme edelleen ystäviä, mutten voi olla miettimättä, olisiko suhteemme nyt parempi jos silloin en olisi yrittänyt liikaa.
Opiskelun jälkeen palasin kotiseudulleni töihin. Taas oli muutoksen paikka. Kaikki opiskelukaverit ja jäivät kauas ja kotiseudulla oli jäljellä vain muutama ikäiseni tuttu. Enää en ollut kriisissä enkä yksinäinen mutta muistan heittäneeni ilmaan rukouksen, että jollen saa aviopuolisoa, saisin edes yhden läheisen ystävän, jonka kanssa jakaa asioita. Rukoukseeni vastattiin, sain aviomiehen.
Nyt kun olen naimisissa ja meillä on lapsi, on ollut mielenkiintoista miettiä ystävyyttä. Pidän harvakseltaan yhteyttä muutaman yläaste- ja lukioaikaisen ystävän kanssa. Samoin näen silloin tällöin opiskelukavereita. Heitä kaikkia kaipaan, mutta välimatkat ja erilaiset elämäntilanteet aiheuttavat omat haasteensa. Lapsen myötä olen kuitenkin tutustunut paikkakunnan muihin äiteihin. Tämä avasi ihan uuden mahdollisuuden ystävyydelle. Äitineinä meillä on heti jotakin yhteistä. Vaikkemme vielä olekaan niin läheisiä, että uskaltaisin kutsua näitä ihmsiä hyviksi ystäviksi, en epäile, etteikö joidenkin kanssa tämä voisi olla pidemmänkin ystävyyden alku.
Kaikkein mielenkiintoisinta on ollut huomata, miten ystävyys ei kysy ikää. Nuorena sitä ystävystyi lähinnä oman ikäluokan kanssa, mutta nyt olen saanut ystäviä yli sukupolvien. Esimerkiksi työpaikalla ja lauluryhmässä olen saanut ystävystyä ihanien ihmisten kanssa ja ehkä juuri erilaisten elämäntilanteiden takia ystävyys on rikasta ja antoisaa.
Eräänä päivänä olin kävelyllä ja mietin ihmissuhteitani. Surin sitä, etten ollut löytänyt elinikäistä sydänystävää, kunnes ymmärsin, että juurikin mieheni on luvannut olla ystäväni kunnes kuolema meidät erottaa. Minulla on paljon ihmisiä ympärilläni ja saan olla kiitollinen erilaisista ystävistäni mutta ennen kaikkea rakkaasta miehestäni, johon voin luottaa ja jolle voin puhua kaikesta siitä, mikä lapsuudessa jäi supattamatta bestiksen korvaan.
