Unikoulua?

Kuten olen aiemminkin todennut, kunnon yöunet ovat minulle elinehto. En ole yöeläjä enkä aamuihminen. Kunnon kahvinjuojaksikaan en ole oppinut, joten edes iso kuppi vahvaa kahvia ei saa päivää käyntiin jos yöunet ovat jääneet olemattomiksi. Päin vastoin, maha siitä menee sekaisin.

Hippu oli hyvä nukkumaan, mutta Nupun kanssa on ollut haastavampaa. Alkuun hän heräili useasti yössä, kuten pienen vauvan kuuluukin. Hippu alkoi nukkua kokonaisia öitä noin seitsemänkuisena ja saman ikäisenä aloin odottaa helpotusta myös Nupun kanssa nukkumiseen. Meni kahdeksas ja yhdeksäs kuukausi ja yöheräilyt ja -syönnit jatkuivat ja äidin silmäpussit kasvoivat. Etsin apua erilaisista unikoulumenetelmistä, mutta mikään ei tuntunut sellaiselta, jota olisin halunnun kokeilla. En halunnut nukuttaa lasta huudattamalla.

Jossain vaiheessa Nuppu oppi nukahtamaan itse illalla. Se oli jo puolivoitto. Tiesin, että hän jonain päivänä voisi tehdä sen myös keskellä yötä. Mutta toistaiseksi hän ei halunnut. Yöllä kelpasi vain maito.  Ei silittelyt, ei tassuttelut, ei vesihörppy nokkamukista eikä varsinkaan keinutuoli tai kanniskelu.

Sitten tuli levottomat yöt. Eräänä yönä olimme kylässä ja Nuppu nukahti normaalisti mutta pari tuntia myöhemmin heräsi ja söi. Heräsi uudestaan ja söi. Ja heräsi. Ja heräsi. Ja Huusi. Mikään ei tuntunut auttavan. Flunssa ja muut kivut oli jo suljettu pois. Lopulta isi kääri Nupun peittoon ja otti kainaloonsa. Aluksi Nuppu huusi kuin syötävä, mutta rauhoittui lopulta ja nukkui  ihan hyvin loppuyön. Siitä alkoi eräänlainen unikoulu, joka lopulta tuotti tulostakin.

Myöhemmin käytimme samaa taktiikkaa, jos Nuppu oli levoton vaikka oli juuri syönyt. Päätin hellävarasisesti näin vähentää "turhia" yösyöttöjä. Tämä ihan jo omankin jaksamisen takia. Aika pian Nuppu alkoi jo automaattisesti rauhoittua, jos isi tuli vierelle. Äidin kanssa kelpasi edelleen vain maito. Sittemmin äitikin sai jo paijata uneen. Vähitellen, ilman mitään tarkkaa aikataulua tai tavoitepäiviä, vähensimme yösyöttöjä. Fiiliksen mukaan. Ja sitten tuli yö, kun Nuppu ei enää syönyt! Heräsi kylläkin, mutta rauhoittui pian nukkumaan. Tämä ajoittui yhdentoista kuukauden tietämille. Ja nyt, vuoden vanhana Nuppu saattaa nukkua yönsä heräämättä kertaakaan. Ja sitten aamulla hän saa rauhassa nautiskella aamumaitonsa.

Summa summarum. En usko kaavamaisiin, aikataulutettuihin unikouluihin. En myöskään usko, että yli vuoden ikäisen pitää herätä yöllä syömään nälkäänsä. Uskon, että jokainen perhe löytää parhaiten oman tapansa opettaa vauva nukkumaan yönsä. Vinkkejä kannattaa hakea ja erilaisia juttuja kokeilla ja kannattaa kokeilla myöhemmin uudestaan. Jossain vaiheessa joku toimii. Lempeys ja johdonmukaisuus mutta myös joustavuus kannattaa muistaa. Ja tasapaino äidin jaksamisen ja vauvan kuuntelemisen välillä. Kyllä se vielä jonain päivänä nukkuu! Todennäköisesti niin hyvin nukkuukin, että äiti saa harmaita hiuksia, kun yrittää kiskoa uneliasta teiniä aamulla sängystä...

Iso pieni 1-vuotias!

Reipas vuosi sitten Nuppu liittyi osaksi perhettämme. Silloin ajattelin, että tästä vuodesta tulee ehkä elämäni raskain. Nyt, vuotta myöhemmin, voin huokaista helpotuksesta, me selvittiin!

Nupun vauva-aika oli monella tapaa helpompaa, kuin esikoisen. Ehkä osasin jo ottaa rennommin ja tiesin, mitä oli odotettavissa. Lisäksi pikkuvauva-aika osui pitkälti kesään, jolloin olimme paljon ulkona, mikä helpotti omaa jaksamista. Olen niin kesäihminen ja tarvitsen valoa. Heti kun illat pimenivät, myös elo muuttui raskaammaksi. Vai oliko lapset siinä vaiheessa vaan hankalammassa iässä?

Toisaalta kokonaisuutena Nupun vauvavuosi oli raskaampi kuin Hipun. Vaikka Nuppu oli jossain määrin jopa helpompi vauva kuin Hippu (tai ehkä minä olin helpompi äiti hänelle kuin Hipulle) nyt huollettavana oli kaksi pientä lasta. Lähteminen oli hankalampaa ja hitaampaa. Edes pienen oman ajan löytäminen oli haaste. Yöt olivat levottomia ja päivät touhukkaita.

Parisuhteelle vauvavuosi oli myös rasite. Juuri kun olisi tarvinnut toimivaa parisuhdetta eniten tueksi arkeen kahden pienen kanssa, siihen ei ollut aikaa. Kolmannen pyörän kaveriksi ilmestyi neljäskin. En yhtään ihmettele, että monet pienten lasten vanhemmat päätyvät eroon. Toisaalta ihmettelen, sillä eivätkö aikuiset tajua, ettei tätä kestä kauaa ja jo vuoden päästä helpottaa. No, kaiken väsymyksen ja uupumuksen keskellä kaikki hämärtyy.

Toisaalta olo on haikea, pienet vauvat on niin ainutlaatuisia ja mulla on jo kaksi isoa vauvaa. Toisaalta olen valtavan helpottunut. Odotan innolla niitä aikoja, kun voin oikeasti tehdä omiakin juttuja vaikka lapset olisivat hereillä. Ja niitä, kun voimme lasten kanssa tehdä juttuja yhdessä! Odotan kyselyikää ja keskusteluja. Odotan yhteisiä peli- ja leffailtoja. Odotan jopa murrosiän metkuja. Vauvat on parhaita mutta on ihanaa kun ne kasvaa ja persoonallisuudet alkaa tulla esiin.