Tiedättehän, joskus on päiviä, kun kaikki ei mene ihan putkeen. Sitten on päiviä, kun mikään ei mene putkeen. Tänään oli yksi niistä.
Kaikki alkoi siitä, kun päätin lähteä lasten kanssa ruokaostoksille. Ihan omaksi iloksi ja vaihtelun vuoksi keksin lähteä naapurikaupungin isompaan markettiin. Marketissa on kahvila ja ajattelin, että voisimme lounastaa siellä yhdessä mieheni kanssa, sillä hänen työpaikkansa on ihan lähellä. Molemmat lapset olivat syöneet aamulla ja Nuppu nukahti sopivasti, että sain laitettua Hipun ja itseni valmiiksi.
Ongelmat alkoivat siitä, kun minun piti vaihtaa tyytyväisenä nukkuvalle Nupulle vaippa vielä ennen lähtöä. Hänhän tietysti heräsi, mutta ajattelin että hän kyllä nukahtaa autoon. Niin ei käynyt.
Saavuimme perille ja lastasin lapset ostoskärryyn. Samalla yritin saada miestäni kiinni, mutta hän ei vastannut. Työkiireitä varmaan, ajattelin ja aloin kierrellä kaikessa rauhassa kauppaa. Nuppu alkoi käydä levottomaksi, joten päätin syöttää häntä vähän. Ehkä hän sitten malttaisi nukahtaa. Aina ennen hän oli nukahtanut tyytyväisenä kaukaloonsa kärryissä. Kaupassa oli onneksi lastenhoitovessa kaupan sisäpuolella. Siispä suuntasin sinne.
Nuppu ei aluksi malttanut syödä vaan piti minua tuttinaan, sen verran hän ehti kaupassa jo hermostua. Kun hän vihdoin malttoi syödä, oli oven takana jo jonoa. Joku kävi koittamassakin ovea. Kaupan sisällä on näet vain yksi vessa. Aulassa on kyllä monta vessaa mutta ne ovat maksullisia. Molemmat lapsemme ovat olleet sellaisia, että he syövät pitkän aikaa kerrallaan. Nuppu syö yleensä 15-45 minuuttia putkeen. Niinpä minun piti lopettaa syöttäminen kesken, kun en kehdannut enää pitää vessaa varattuna. Oven takana olikin useampi tuskastunut lapsi vanhempineen. Ajattelin, että mieheni ehkä tulee kohta ja voisin jatkaa syöttämistä kun syömme yhdessä.
Lähdin tekemään ostoksia yrittäen samalla saada miestäni kiinni. Nupulla ei ollut aikomustakaan nukahtaa ja pian hän alkoi kitistä, sitten itkeä ja viimein karjua. Kaikeksi epäonneksi tuttikin oli jäänyt kotiin. Lähtiessä otin vahingossa mukaan vain tyhjän kotelon. Yritin pitää kärryt liikkeessä ja miettiä, mitä pitikään ostaa samalla toivoen, että mieheni vastaisi pian.
Aloimme kerätä huomiota. Useampikin asiakas kommentoi jotain itkevästä lapsesta. Yrittivät olla ystävällisiä ja myötätuntoisia. Joku mainitsi jotain tutistakin. Ja nälästä. Yritin olla ystävällinen ja pitää hermoni kasassa. Tuntui, että koko kauppa raikui ja joku tulisi kohta tarjoamaan tuttipulloa. Tai lastensuojelua.
Kun viimein sain mieheni kiinni, kävi ilmi, että hän oli juuri ehtinyt käydä syömässä! Minä olin yksin keskellä isoa markettia kärryissäni hervottomasti parkuva lapsi. Onni onnettomuudessa, Hippu sentään oli todella reipas koko matkan ajan. En jaksanut mennä yksin kahvilaan yrittäen samalla syöttää itseni, Hipun ja karjuvan Nupun, joten nappasin nopeasti valmisruokaa mukaan ja suuntasin kassoille.
Kun olin vihdoin saanut lapset syötettyä ja päiväunille, päätin noudattaa Sooloilua-elokuvan anopin ohjetta, jonka hän antoi miniäehdokkaalleen: Kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku. Kylläpä siitä tulikin hyvää!
Aikoinaan kun Hippu alkoi nukkua pitkiä unia vaunuissa, ostimme parilla kympillä itkuhälyttimen kirpputorilta. Merkki oli Philips ja malli joku vanha. Hälytin toimi kuitenkin moitteettomasti. Viime kesänä se sanoi sitten sopimuksensa irti, mutta kuumuuden takia Hippu nukkuikin enimmäkseen sisällä. Syksyllä Hippu oli sen verran iso jo, että näin ja kuulin ikkunan läpi kun hän heräsi. Nupun syntymän lähestyessä itkuhälytinasia tuli jälleen ajankohtaiseksi.
Keskiviikkona mieheni kävi vaihtamassa viallisen hälyttimen. Kun illalla testasimme uutta Mebbyä, se toimi kyllä mutta kantavuus, jonka piti olla 100 metriä, ei riittänyt edes kulman taakse, jonne vaunut on kesällä pakko viedä varjoon. Minulla alkoi mennä hermot näihin laitteisiin. Jos vaunuja olisi ollut mahdollista pitää ikkunan alla, olisin varmaan jo luovuttanut ja ollut ilman. Kuitenkin ainoan varjopaikan ollessa hankalassa kulmassa, tarvitsin välttämättä hälyttimen. 
Suomi on maailman maiden joukossa tunnettu siitä, että meillä on paljon metsää, järviä, peltoa ja tunturia ja vähän ihmisiä. Toisin sanottuna tilaa on! Siksi en voi ymmärtää sitä, miksi yhä enenevissä määrin väki pakkautuu ahtaasti kaupunkeihin ja sitten ihmetellään, kun asunnot ovat kalliita ja töitä ei ole.
