Lähes puolitoistavuotias Hippumme tutkii ympäristöään ja tutkiikin oikein perinpohjaisesti. Hän ymmärtää jo paljon puhetta, mutta yksi sana tuntuu olevan mahdoton tajuta, nimittäin EI. Päivästä toiseen käyn samat keskustelut lapseni kanssa; EI, puukorista EI saa ottaa klapeja. EI. älä ota äidin papereita. EI, kissanruokaa EI levitetä ympäri keittiön lattiaa. EIKÄ sitä saa syödä. EI, maitomukia EI heitetä lattialle. Vastaukseksi saan joko virnistyksen tai jonkin vauvankielisen tokaisun. Yleensä tämän jälkeen matka jatkuu kohti seuraavaa (kiellettyä) kohdetta.On ihanaa, kun Hippu jaksaa keskittyä kokoamaan puista pelleä tai pöristelee auton kanssa tai leikkii vauvanukellaan. On ihanaa, kun hän osaa jo muutaman sanan ja kyselee asioiden nimiä. On mahtavaa, kun pissa tai kakka tulee vaipan sijasta pottaan. On suloista, kun hän osaa noudattaa yksinkertaista kehotusta "vie tämä iskälle" "tuo se äidille" "mennään vessaan". Mutta sitäkin turhauttavampaa on, kun yksinkertaisella EI-sanalla ei tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta. Eikä tämänikäiselle auta määrätä mitään rangaistuksiakaan, eihän se niitä ymmärrä. On vain purtava hammasta.
Tänään Hippu keksi uuden leikin. Puukori oli tyhjä ja löysin Hipun kalastelemasta sen pohjalla olevia roskia nuken lusikalla yrittäen laittaa niitä suuhunsa. *Huokaus*
Toisinaan hermojen lisäksi ottaa voimille juosta kasvavan mahan kanssa pienen pyörremyrskyn perässä. Kun puolisoni tulee töistä, hän saattaa ihmetellä, miksi roskia lojuu lattialla. Aina en vaan jaksa. Odotan pikkukakkosen syntymää innolla, mutta vähän hirvittää, mitä kaikkea myrskyni saakaan aikaan sillävälin, kun minun pitää imettää... Luultavasti viimeistään silloin puolisonikin tajuaa lopettaa kyselynsä.
On ihanaa ja samalla kamalan haastavaa ja raskasta olla lähes puolitoistavuotiaan pyörremyrskyn äiti. Onneksi sitä kestää vain aikansa!
