Unikoulua?

Kuten olen aiemminkin todennut, kunnon yöunet ovat minulle elinehto. En ole yöeläjä enkä aamuihminen. Kunnon kahvinjuojaksikaan en ole oppinut, joten edes iso kuppi vahvaa kahvia ei saa päivää käyntiin jos yöunet ovat jääneet olemattomiksi. Päin vastoin, maha siitä menee sekaisin.

Hippu oli hyvä nukkumaan, mutta Nupun kanssa on ollut haastavampaa. Alkuun hän heräili useasti yössä, kuten pienen vauvan kuuluukin. Hippu alkoi nukkua kokonaisia öitä noin seitsemänkuisena ja saman ikäisenä aloin odottaa helpotusta myös Nupun kanssa nukkumiseen. Meni kahdeksas ja yhdeksäs kuukausi ja yöheräilyt ja -syönnit jatkuivat ja äidin silmäpussit kasvoivat. Etsin apua erilaisista unikoulumenetelmistä, mutta mikään ei tuntunut sellaiselta, jota olisin halunnun kokeilla. En halunnut nukuttaa lasta huudattamalla.

Jossain vaiheessa Nuppu oppi nukahtamaan itse illalla. Se oli jo puolivoitto. Tiesin, että hän jonain päivänä voisi tehdä sen myös keskellä yötä. Mutta toistaiseksi hän ei halunnut. Yöllä kelpasi vain maito.  Ei silittelyt, ei tassuttelut, ei vesihörppy nokkamukista eikä varsinkaan keinutuoli tai kanniskelu.

Sitten tuli levottomat yöt. Eräänä yönä olimme kylässä ja Nuppu nukahti normaalisti mutta pari tuntia myöhemmin heräsi ja söi. Heräsi uudestaan ja söi. Ja heräsi. Ja heräsi. Ja Huusi. Mikään ei tuntunut auttavan. Flunssa ja muut kivut oli jo suljettu pois. Lopulta isi kääri Nupun peittoon ja otti kainaloonsa. Aluksi Nuppu huusi kuin syötävä, mutta rauhoittui lopulta ja nukkui  ihan hyvin loppuyön. Siitä alkoi eräänlainen unikoulu, joka lopulta tuotti tulostakin.

Myöhemmin käytimme samaa taktiikkaa, jos Nuppu oli levoton vaikka oli juuri syönyt. Päätin hellävarasisesti näin vähentää "turhia" yösyöttöjä. Tämä ihan jo omankin jaksamisen takia. Aika pian Nuppu alkoi jo automaattisesti rauhoittua, jos isi tuli vierelle. Äidin kanssa kelpasi edelleen vain maito. Sittemmin äitikin sai jo paijata uneen. Vähitellen, ilman mitään tarkkaa aikataulua tai tavoitepäiviä, vähensimme yösyöttöjä. Fiiliksen mukaan. Ja sitten tuli yö, kun Nuppu ei enää syönyt! Heräsi kylläkin, mutta rauhoittui pian nukkumaan. Tämä ajoittui yhdentoista kuukauden tietämille. Ja nyt, vuoden vanhana Nuppu saattaa nukkua yönsä heräämättä kertaakaan. Ja sitten aamulla hän saa rauhassa nautiskella aamumaitonsa.

Summa summarum. En usko kaavamaisiin, aikataulutettuihin unikouluihin. En myöskään usko, että yli vuoden ikäisen pitää herätä yöllä syömään nälkäänsä. Uskon, että jokainen perhe löytää parhaiten oman tapansa opettaa vauva nukkumaan yönsä. Vinkkejä kannattaa hakea ja erilaisia juttuja kokeilla ja kannattaa kokeilla myöhemmin uudestaan. Jossain vaiheessa joku toimii. Lempeys ja johdonmukaisuus mutta myös joustavuus kannattaa muistaa. Ja tasapaino äidin jaksamisen ja vauvan kuuntelemisen välillä. Kyllä se vielä jonain päivänä nukkuu! Todennäköisesti niin hyvin nukkuukin, että äiti saa harmaita hiuksia, kun yrittää kiskoa uneliasta teiniä aamulla sängystä...

Iso pieni 1-vuotias!

Reipas vuosi sitten Nuppu liittyi osaksi perhettämme. Silloin ajattelin, että tästä vuodesta tulee ehkä elämäni raskain. Nyt, vuotta myöhemmin, voin huokaista helpotuksesta, me selvittiin!

Nupun vauva-aika oli monella tapaa helpompaa, kuin esikoisen. Ehkä osasin jo ottaa rennommin ja tiesin, mitä oli odotettavissa. Lisäksi pikkuvauva-aika osui pitkälti kesään, jolloin olimme paljon ulkona, mikä helpotti omaa jaksamista. Olen niin kesäihminen ja tarvitsen valoa. Heti kun illat pimenivät, myös elo muuttui raskaammaksi. Vai oliko lapset siinä vaiheessa vaan hankalammassa iässä?

Toisaalta kokonaisuutena Nupun vauvavuosi oli raskaampi kuin Hipun. Vaikka Nuppu oli jossain määrin jopa helpompi vauva kuin Hippu (tai ehkä minä olin helpompi äiti hänelle kuin Hipulle) nyt huollettavana oli kaksi pientä lasta. Lähteminen oli hankalampaa ja hitaampaa. Edes pienen oman ajan löytäminen oli haaste. Yöt olivat levottomia ja päivät touhukkaita.

Parisuhteelle vauvavuosi oli myös rasite. Juuri kun olisi tarvinnut toimivaa parisuhdetta eniten tueksi arkeen kahden pienen kanssa, siihen ei ollut aikaa. Kolmannen pyörän kaveriksi ilmestyi neljäskin. En yhtään ihmettele, että monet pienten lasten vanhemmat päätyvät eroon. Toisaalta ihmettelen, sillä eivätkö aikuiset tajua, ettei tätä kestä kauaa ja jo vuoden päästä helpottaa. No, kaiken väsymyksen ja uupumuksen keskellä kaikki hämärtyy.

Toisaalta olo on haikea, pienet vauvat on niin ainutlaatuisia ja mulla on jo kaksi isoa vauvaa. Toisaalta olen valtavan helpottunut. Odotan innolla niitä aikoja, kun voin oikeasti tehdä omiakin juttuja vaikka lapset olisivat hereillä. Ja niitä, kun voimme lasten kanssa tehdä juttuja yhdessä! Odotan kyselyikää ja keskusteluja. Odotan yhteisiä peli- ja leffailtoja. Odotan jopa murrosiän metkuja. Vauvat on parhaita mutta on ihanaa kun ne kasvaa ja persoonallisuudet alkaa tulla esiin.

Sellainen päivä

Eilen oli päivä, jolloin en saanut mitään aikaiseksi. Tunsin itseni (taas) laiskaksi ja saamattomaksi. Tänään päätin sitten ottaa itseäni niskasta kiinni ja olla ahkera.

Nuorempi nukahti aamupäiväunilleen, joten käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin ostamani kurpitsan kimppuun. Pitkään olin katsellut kaupassa kurpitsoita ja mieleni teki kurpitsahilloa ja kurpitsamuffinseja. Ihmettelin, miksei mistään tahtonut löytyä hyvää ohjetta kurpitsamuffinseihin, kurpitsa kun on niin hyvää! No, hetken päästä asia valkeni minulle, niin herkullista kuin kurpitsa onkin, sen saaminen syötävään muotoon on aika työlästä.

Siinä meni tovi jos toinenkin, kun irrottelin kurpitsaa kuorestaan. Hippu oli ahkerana apulaisena koko ajan ja nautimme äidin ja tyttären yhteisestä kokkaushetkestä. Teimme myös taikinan muffinseja varten yhdessä.

No sitten heräsi Nuppu. Aluksi hän oli hyväntuulinen ja viihtyi, mutta kuten arvata saattaa, juuri kriittisellä hetkellä hän päätti, että mikään muu kuin äidin syli ei kelpaa. Kurpitsat alkoivat olla kypsiä, uuni oli kuuma ja tiskivuori kasvoi. Jossain vaiheessa leikkiauto päätyi muffinsitaikinaan ja kuivaksi opetteleva Hippu kasteli keittiön lattian. Sitä siivotessani löysin lätäkön myös eteisen matolta. Nuppu karjui. Viimein sain muffinsit uuniin ja Hipun keskittymään piirtämiseen, jotta sain imetettyä Nupun. Hetken oli hiljaista.

Sitten piti äkkiä saada ruoka lämpimäksi, koska kello oli paljon. Nuppu lakkasi taas viihtymästä, muffinsit lässähtivät uunista tultuaan ja Hippu oli pureskellut osan vahakynistään palasiksi. Siinä hötäkässä yritin vielä purkittaa kurpitsahillon.

Kun vihdoin olin saanut lapset syötettyä ja nukkumaan ja tiskit koneeseen, päätin, että loppupäivä käytetään ihan vain olemiseen. Ja varmaan seuraavakin. Ja ihan hyvällä omatunnolla.

No, kurpitsahillosta tuli sentään hyvää ja se oli tavoitekin!

Epävarmuuden varmuus

Kahden lapsen kokemuksella olen oppinut kaksi asiaa vauvoista:

Ensinnäkin, itkun määrä on vakio.

Toiseksi, kun joku rytmi alkaa löytyä ja asiat toimia tietyllä tavalla, ne luultavasti kohta muuttuvat.

Ennen esikoisen syntymää minulla oli tietty kuva vauvoista: ne nukkuvat paljon, niiden kanssa voi lähteä kauppaan ja kahvilaan ja imetys on helppoa. No luonnollisestikin esikoinen laittoi nämä ajatukset uusiksi ja luulin, että vauvani on poikkeuksellisen vaikea, vaikkei allergioita tai koliikkia ollutkaan. Kuopuksen tullessa ymmärsin, että vauvat itkevät enemmän tai vähemmän joka tapauksessa, mutta siitä huolimatta niiden kanssa voi pärjätä myös ihmisten ilmoilla. 

Itkun suhteen kaksi lastani ovat olleet täysin erilaisia. Esikoinen itki paljon mutta tissi auttoi aina. Kuopus on omalla tavallaan helpompi tapaus, mutta välillä hänelle iskee itkukohtauksia, joita tissin tarjoaminen suorastaan pahentaa. Uskallankin väittää, että riippumatta siitä, miten "helppo" lapsi on tai riippumatta äidin taidoista vauvat itkevät. Piste. Äidin suhtautuminen itkuun on se, millä on merkitystä. Vaikka vauvat itkevät, se ei ole maailmanloppu. Korkeintaan kauppareissu voi jäädä kesken.

Mitä vauvojen ennustettavuuteen tulee, juuri kun alan päästä jyvälle lapsen aikataulusta, tyynnyttelykeinoista ja nukkumis- ja syömismieltymiksistä, vauva päättää laittaa ne uusiksi. Muistan, kun esikoiseni nukkui vähintään kolmen tunnin päiväunet aina tiettyyn aikaan päivästä. Se tarkoitti minulle ruhtinaallisesti aikaa tehdä omia juttuja. Sitten yhtenä päivänä lapsi päätti laittaa aikataulunsa uusiksi ja nukkuikin enää pieniä pätkiä pitkin päivää. Siinä oli vähän totuttelemista... Kun olin tottunut tähän epämääräiseen rytmiin, lapsi rupesikin taas nukkumaan yhdet pitkät unet! Samoin kävi vaunujen kanssa. Hippu nukkui parhaiten päiväunensa vaunuissa, kunnes äkkiä ei nukkunutkaan! Nyt on kakkosella havaittavissa rytminmuutosta juuri kun rytmi ylipäätään alkoi löytyä.

Löysin taannoin hauskan tekstin vauvan kellosta. Monilta osin tämä kuvaa kyllä elämäämme kuopuksen kanssa tällä hetkellä :D

Se, mikä vauvojen kanssa on varmaa, on se, että mikään ei välttämättä mene niin kuin on suunnitellut tai edes niin kuin luulisi. Toisaalta vauvat onneksi kasvavat nopeasti ja jossain vaiheessa niistäkin tulee tasaisia, rauhallisia, kunnon kansalaisia. Toivottavasti...

Pannukakkupäivä.

Tiedättehän, joskus on päiviä, kun kaikki ei mene ihan putkeen. Sitten on päiviä, kun mikään ei mene putkeen. Tänään oli yksi niistä.

Kaikki alkoi siitä, kun päätin lähteä lasten kanssa ruokaostoksille. Ihan omaksi iloksi ja vaihtelun vuoksi keksin lähteä naapurikaupungin isompaan markettiin. Marketissa on kahvila ja ajattelin, että voisimme lounastaa siellä yhdessä mieheni kanssa, sillä hänen työpaikkansa on ihan lähellä. Molemmat lapset olivat syöneet aamulla ja Nuppu nukahti sopivasti, että sain laitettua Hipun ja itseni valmiiksi.

Ongelmat alkoivat siitä, kun minun piti vaihtaa tyytyväisenä nukkuvalle Nupulle vaippa vielä ennen lähtöä. Hänhän tietysti heräsi, mutta ajattelin että hän kyllä nukahtaa autoon. Niin ei käynyt.

Saavuimme perille ja lastasin lapset ostoskärryyn. Samalla yritin saada miestäni kiinni, mutta hän ei vastannut. Työkiireitä varmaan, ajattelin ja aloin kierrellä kaikessa rauhassa kauppaa. Nuppu alkoi käydä levottomaksi, joten päätin syöttää häntä vähän. Ehkä hän sitten malttaisi nukahtaa. Aina ennen hän oli nukahtanut tyytyväisenä kaukaloonsa kärryissä. Kaupassa oli onneksi lastenhoitovessa kaupan sisäpuolella. Siispä  suuntasin sinne. 

Nuppu ei aluksi malttanut syödä vaan piti minua tuttinaan, sen verran hän ehti kaupassa jo hermostua. Kun hän vihdoin malttoi syödä, oli oven takana jo jonoa. Joku kävi koittamassakin ovea. Kaupan sisällä on näet vain yksi vessa. Aulassa on kyllä monta vessaa mutta ne ovat maksullisia. Molemmat lapsemme ovat olleet sellaisia, että he syövät pitkän aikaa kerrallaan. Nuppu syö yleensä 15-45 minuuttia putkeen. Niinpä minun piti lopettaa syöttäminen kesken, kun en kehdannut enää pitää vessaa varattuna. Oven takana olikin useampi tuskastunut lapsi vanhempineen. Ajattelin, että mieheni ehkä tulee kohta ja voisin jatkaa syöttämistä kun syömme yhdessä.

Lähdin tekemään ostoksia yrittäen samalla saada miestäni kiinni. Nupulla ei ollut aikomustakaan nukahtaa ja pian hän alkoi kitistä, sitten itkeä ja viimein karjua. Kaikeksi epäonneksi tuttikin oli jäänyt kotiin. Lähtiessä otin vahingossa mukaan vain tyhjän kotelon. Yritin pitää kärryt liikkeessä ja miettiä, mitä pitikään ostaa samalla toivoen, että mieheni vastaisi pian. 

Aloimme kerätä huomiota. Useampikin asiakas kommentoi jotain itkevästä lapsesta. Yrittivät olla ystävällisiä ja myötätuntoisia. Joku mainitsi jotain tutistakin. Ja nälästä. Yritin olla ystävällinen ja pitää hermoni kasassa. Tuntui, että koko kauppa raikui ja joku tulisi kohta tarjoamaan tuttipulloa. Tai lastensuojelua.

Kun viimein sain mieheni kiinni, kävi ilmi, että hän oli juuri ehtinyt käydä syömässä! Minä olin yksin keskellä isoa markettia kärryissäni hervottomasti parkuva lapsi. Onni onnettomuudessa, Hippu sentään oli todella reipas koko matkan ajan. En jaksanut mennä yksin kahvilaan yrittäen samalla syöttää itseni, Hipun ja karjuvan Nupun, joten  nappasin nopeasti valmisruokaa mukaan ja suuntasin kassoille.

Kun olin vihdoin saanut lapset syötettyä ja päiväunille, päätin noudattaa Sooloilua-elokuvan anopin ohjetta, jonka hän antoi miniäehdokkaalleen: Kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku. Kylläpä siitä tulikin hyvää!

Kakkosen osa

Kun hippu syntyi, talomme alkoi täyttyä onnentoivotuksista. Monen viikon ajan lähes joka päivä postilaatikosta löytyi suloinen kortti tai pari ja silloin tällöin pieniä paketteja. Jääkaapin ovi oli hetken aikaa tapetoitu vauvaonnitteluilla ja joka paikassa oli pieniä lapasia, sukkia, bodyja, pehmoleluja, kukkia ja muuta ylisöpöä, joita en raaskinut laittaa vielä kaappiin vaan halusin ihastella ja hypistellä Hipun saamia lahjoja. Osan lahjoista hän sai jo ennen syntymäänsä!

Nyt kun toinen lapsemme syntyi, onnentoivotuksia tuli tekstiviestillä kyllä yhtä paljon, mutta posteljooni ei saanut reppuunsa ylimääräistä kuormaa. (Tai sitten sitä on ollut niin paljon, että hän ei ole halunnut niitä meille asti kantaa.) Nimittäin toinen murusemme on saanut reilun kuukauden ikään mennessä tasan viisi korttia, yhden pehmolelun, lapaset ja pipon. Onneksi yli-innokas siskoni tasapainotti tilannetta ja hankki etukäteen pari pientä bodya. Niin ja ostihan isovanhemmatkin bodyn ja housut. Ja kukkia on saatu. No okei, ei tilanne ole ollenkaan paha, onhan noita muistamisia tullut mutta ei ollenkaan siinä määrin kuin hipulle.

Eikä silti, meillä on kyllä kaikkea mitä tarvitaan ja vähän ylikin. Silti on jotenkin kiva kun toinenkin lapsi saa jotain ihan omaa. Kaikki ei ole siskon vanhoja ja kummallekin voi säästää muutaman pikkuruisen vaatekappaleen muistoksi ja parhaassa tapauksessa myöhemmin kertoa, että tämä on sen ja sen sinulle tekemä. Ehkäpä siksi minulle on iskenyt nyt tarve ostaa ja tehdä kakkoselle kaikenlaista pientä, ettei hän jäisi huonommaksi.

Tietysti esikoinen on aina esikoinen ja muuttaa perheen elämää roimasti. Ja oikeastaan esikoinen tekee pariskunnasta perheen. Silti en voi olla miettimättä, eikö tämä toinen ole yhtä tärkeä, ainutlaatuinen ja arvokas kuin se ensimmäinen, kun hän ei saanutkaan korttien vyöryä syntyessään.

Kakkonen taitaa olla ikuinen kakkonen. Esikoinen on aina esikoinen, kakkonen on nyt kuopus, mutta jos meille joskus tuleekin kolmas lapsi, kakkosesta tulee keskimmäinen, jotka useissa perheissä ovat väliinputoajia. Nyt jo kakkonen joutuu jakamaan äidin huomion ja ajan esikoisen kanssa, joka sai huomiota 100% ensimmäisen elinvuotensa ajan. Voi raukkaa. No, ehkä hänestä tulee vähemmän itsekäs ja enemmän kärsivällinen, kunnon kansalainen... Tai sitten ei kun äiti hemmottelee pienen pilalle siinä pelossa, että toinen jää vähemmälle...

Vauvan tuoksussa

Nyt on pari viikkoa takana elämää nelihenkisenä perheenä. Ihana pieni Nuppumme tuli maailmaan puolitoista viikkoa etuajassa. Tämä oli äidille lähinnä helpotus jo senkin takia, että lääkäri ultrassa epäili pienen olevan neljä ja puolikiloinen. Synnytys käynnistyi itsestään ultraa seuraavana yönä, mikä oli hyvä, sillä muuten peloteltu äiti olisi varmaan halunnut sektion. Loppujen lopuksi synnytys sujui nopeasti ja ulos selviytyi vähän alle nelikiloinen pieni ihme.

Elämä kahden lapsen kanssa on sujunut seesteisesti. Ainoa ongelma oikeastaan on univelat, mutta jotenkin niihinkin on jo tottunut. Kummasti ihmiskeho taipuu ja joustaa moneen suuntaan. Elämää toki helpottaa suuresti se, että isä on vielä isyyslomalla. Sitten en tiedäkään, miten pulassa olen, kun jään kotiin yksin kahden pienen kanssa... 

Nuppu on toistaiseksi ollut tyytyväinen vauva ja Hippu on ottanut uuden sisaruksen hyvin vastaan. Imetys, jota etukäteen jännitin, on sekin lähtenyt hyvin käyntiin. Ainoa vaan, että Hipun tavoin Nuppukin viihtyy tissillä pitkiä aikoja kerrallaan. Tämä saattaa aiheuttaa ongelmia silloin kun isi on töissä.

Nyt kuitenkin yritän olla miettimättä sitä, ja keskityn sen sijaan nauttimaan siitä, että mieheni on kotona. Hän on isyysloman kunniaksi innostunut mm leipomaan leipää, nam!

Lähtötunnelmissa...

Pikku kakkosemme laskettu aika lähestyy ja nyt on jo korkea aika valmistautua siihen. Kaikkea on periaatteessa jo valmiina uutta tulokasta varten. Hipulta periytyy suurin osa, mutta muutaman jutun olemme hankkineet vielä lisäksi.

Tässä hankinnat kakkoselle:

•  Tuplarattaat Löysimme Emmaljungan tuplat edullisesti käytettyinä ja olivat vielä tosi hyvässä kunnossa!
• Sitteri Tämän sain ilmaiseksi. Hipulla sellaista ei ollut, mutta voisi olla ihan hyödyllinen
• Äitiyspakkaus Mietin pitkään, pakkaus vai raha, raha vai pakkaus. Lopulta tulin siihen tulokseen, että pakkauksesta olisi kuitenkin enemmän iloa. Tykkäsin myös uuden pakkauksen useimmista kuoseista ja ainakin peitto ja makuupussi tarvittaisiin joka tapauksessa, sillä Hippu käyttää vielä omiaan.
• Lämpöpussi turvakaukaloon Hipulla tällaista ei ollut, mutta sille olisi ollut kyllä käyttöä. Tämänkin sain edullisesti käytettynä.
• Muutama vaippa ja yksi pieni body Näitä ei varsinaisesti olisi tarvittu, mutta kun olivat vaan niin suloisia
• Lisäksi sorruin ostamaan lapsille kummallekin omat Fjällräven Kånkenin pikkureput. Hipulle olin sellaista ajatellut jo aiemmin, mutta päädyin ostamaan kakkoselle samalla myös.
• Vielä on vähän kesken villapeitto pikkuiselle, toivottavasti ehdin tehdä sen valmiiksi ennen h-hetkeä.

Kaikki on pestynä ja valmiina, mutta vielä pitäisi löytää jostain kaapista tilaa pikkuisen vaatteille ja vaipoille...

Toinen, jonka vihdoin olen saanut tehtyä on sairaalakassin pakkaus. Tällä kertaa päädyin seuraavanlaiseen sisältöön:

• Neuvolakortti
• Henkilökohtainen hygieniavälineistö eli ainakin hammasharja ja -tahna, shampoo, deodorantti, hiusharja, perusrasvaa
• Korvatulpat ja silmälaput. Hipun kanssa ärsytti hieman, kun juuri kun olisi saanut valvotun yön jälkeen nukuttua, kaikki valot läjäytettiin päälle. Myöskään ei ollut kiva herätä naapurivauvan itkuun juuri kun oma nukahti.
• Kännykkä ja laturi
• Reinot sairaalan sandaalit on kauheita. Pitäisiköhän käyttää myös omia sukkia?
• Kamera vaikka hädän tullen kännykkäkin ajaa asian
• Imetysliivit viimeksi en tarvinnut, mutta kaiken varalta, jos vaikka maito nousee nopeammin.
• Lukemista Hipun synnytysvalmennuksessa väitettiin, ettei siellä mitään lukea ehdi. Pyh! Vauvahan nukkui suurimman osan päivää! Pelasimme mieheni kanssa lautapelejä pikkuisen nukkuessa. Tällä kertaa mies ei voi olla niin paljon sairaalassa, koska Hippu tuskin viihtyy siellä pitkiä päiviä, joten lukeminen tulee luultavasti tarpeeseen.
• Kotiutumisvaatteet minulle ja pikkuiselle pitää myös laittaa valmiiksi, mutta niitä ei tarvita heti synnytykseen mukaan
• Miehelle puhdas vaatekerta ja sisäkengät synnytykseen - hän tuskin pakkaa niitä ajoissa itse, joten mielenrauhani takia teen senkin valmiiksi.
• Evästä viimeksi en kyllä muista tarvinneeni syötävää, mutta ehkä jotain pientä voisi varalle ottaa

Mietin kovasti, mitä ihmettä pieni tarvitsee päälleen kotimatkalle. Sisävaatteet tietysti ja pipo, mutta riittääkö niiden lisäksi lämpöpussi? Vai pitäisikö olla vielä joku välihaalari? Pitää varmaan kysyä synnäriltä sitten. Ja riippuu varmaan ilmastakin.

Nyt sitten enää odotellaan. Hämäävää, kun ei voi tietää koska pieni syntyy. Periaatteessa hän voisi syntyä vaikka jo tänään tai vasta kuukauden päästä. Hippu tuli viikkoa ennen laskettua aikaa, se olisi tämänkin kanssa ihan hyvä aikataulu. Jännittää myös lähdön puolesta. Kuinka nopeasti lähtö tulee ja kuinka nopeasti tulee hoitajat Hipulle? Vanhempani asuvat lähellä, mutta toivon, ettei lähtö tule juuri silloin kun he ovatkin naapurikaupungissa kauppajonossa perjantairuuhkassa... Meiltä on synnärille reippaan puolen tunnin matka, joten ihan viimetippaan en haluaisi lähtöä jättää.

Nukkumattia odotellessa

Mikä olisikaan parempaa, kuin kunnon yöunet!
Pienen vauvan kanssa tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista...

Olen sellainen ihminen, joka tarvitsee paljon unta. Menen mielelläni kohtuu aikaisin nukkumaan ja nukun pitkään. Onneksi työni puolesta minun ei ole tarvinnut herätä aikaisin. Tuntuu, että voisin nukkua lähes kellon ympäri joka yö. Olen myös erittäin kiukkuinen, jos minut herätetään turhan takia. Yöuneni on koskematon ja jos joku sitä uskaltaa häiritä, on oksat pois... Lähes kolmevuotisen avioliittomme aikana mieheni on vähitellen alkanut ymmärtää, etten voi sille mitään, että ensimmäinen reaktioni on kiukku, jos untani pikkuasialla häiritään.

Sitten tuli hippu. Sairaalassa vauvaa heräteltiin kolmen tunnin välein syömään ja tätä käskettiin jatkaa kotona. Näin jälkeenpäin ajateltuna: Mitä kettua! Ensimmäisinä öinä kotona lapsi olisi nukkunut pitempiä pätkiä, mutta piti herätellä! Tututkin neuvoivat, että anna nukkua vaan. En uskaltanut. Seuraavan kohdalla (jos sellainen tulee) ehkä uskallan. Lapsi oli kuitenkin täysaikainen, normaalin kokoinen ja muutenkin terve.

Onneksi Hippu nukkui alusta asti öisin kohtalaisen hyvin. Taisi herätä keskimäärin 2-3 kertaa syömään. Iltanukahtaminen saattoi venähtää puolilleöin mutta aamulla vastaavasti nukuttiin jopa kymmeneen. Huonompiakin öitä tietysti oli ja niiden jälkeen olin ihan zombi. Taisi Luoja tietää äidin rajat, kun antoi hyvinnukkuvan lapsen.

Jossain vaiheessa luin loistavan kirjan Kuinka kasvattaa bébé, jossa kerrottiin muun muassa, miten pariisilaisvauvat nukkuvat miltei alusta asti yönsä heräämättä kertaakaan. Kadehdittavaa! Ranskalaisten nukutusmenetelmässä on ensimmäiset neljä kuukautta kriittistä aikaa, enkä ehtinyt Hipun kanssa testata toimiiko se oikeasti. Mutta mahdollisen kakkosen kanssa otetaan kyllä ranskalaiset konstit käyttöön, jos mahdollista!

Ensimmäiset kuukautensa Hippu nukahti yöunille poikkeuksetta vain imettämällä. Ja jos hän heräsi sänkyyn siirrettäessä, oli imetys aloitettava taas. Käärin lapsen peittoon tiukalle rullalle, jotta hän ei heräisi siirtelyyn. Imetin illalla viimeiseksi sängyssä ja laitoin Hipun sängyn omaani kiinni, jotta siirtomatka olisi mahdollisimman lyhyt. Joskus nukahdimme molemmat myöhäiseen imetykseen. Joskus itkettiin iltaisin kumpikin, kun yritin kokeilla josko Hippu suostuisi nukahtamaan jollain muulla konstilla.

Puolen vuoden tienoilla Hippu alkoi syödä enemmän kiinteitä ja myös iltapuuro lisättiin ruokavalioon. Pian sen jälkeen Hippu lakkasi herämäästä öisin syömään. Kyllä hän edelleen heräili, mutta silloin kelpasi tutti. Eikä mennyt kauaa, kun Hippu suostui nukahtamaan tutin kanssa omaan sänkyyn isin nukuttaessa. Kun se kerran onnistui, jatkoimme sitä ja pitkään olikin niin, että isi pääasiassa nukutti lapsen. Äiti sai iltaisin vähän omaa aikaa.

Nykyään kymmenkuinen Hippu nukahtaa parhaiten, kun hänet vain vie omaan sänkyyn ja antaa tutin. Silläkään ei tunnu olevan merkitystä, onko nukkumaanviejä isä, äiti vai täti. Hippu ei enää heräile öisin, kuin ihan satunnaisesti ja silloinkin nukahtaa itsekseen. Yöunet kestävät tavallisesti ilta yhdeksästä aamu kahdeksaan. Helppo lapsi, sanoisin.

Välillä koen huonoa omatuntoa kun kerron muille vauvojen äideille, miten hyvin meidän lapsi nukkuu. Toisaalta en voi ottaa siitä minkäänlaista kunniaa itselleni, sillä en minä eikä mieheni tehnyt mitään ihmeellistä sen eteen, että lapsi nukkuisi. Hippu ihan itse rupesi nukkumaan kunnon öitä kun oli siihen valmis. Siksi haluan rohkaista sinua, joka kuljet silmät ristissä valvovan lapsen takia; kyllä hän jossain vaiheessa oppii nukkumaan! Ihan varmasti. Ja lapsuusaika on loppujen lopuksi aika lyhyt vaikka valvottu yö tuntuukin loputtoman pitkältä.

Kesäkesä!

Rakastan kevättä ja rakastan kesää! On kertakaikkisen ihanaa, kun valon määrä lisääntyy ja ulosmennäkseen ei tarvitse sonnustautua raskaisiin varusteisiin, kuin olisi sotaan lähdössä. Kesän tuoksut. Kesän värit. Uiminen. Jäätelö. Kesähameet. Paljaat varpaat. Kesäkengät. Syitä on vaikka kuinka paljon!

Ei sillä, tykkään talvestakin, silloin kun on talvi. Luistelu, hiihto, laskettelu, ne on kivoja. Mutta pimeys ja kylmyys, etenkin kylmyys sisällä ja paikallisen sähköyhtiön mässäily meidän rahoilla... Kyllä kesä vie kuitenkin voiton.

Lauantaina heitin talviturkin. Aiemmin olen kyllä käynyt ulkouima-altaassa, mutta minulle oikea talviturkin heitto tapahtuu meressä, kun sellaisen lähellä asustamme. Samalla tuli mökkeilykausikin aloitettua :) Eilen nautin lämpimästä ilmasta levittämällä piknikpeiton nurmikolle ja lukemalla hömppähömppäromaania. Voisiko olla jotain yksinkertaisempaa ja mukavampaa? :)

Asumme metsin reunustetun tien varrella ja minua häiritsee suunnattomasti, kun ihmiset heittelevät roskia tien pientareelle. Viime viikolla minua kuitenkin odotti hauska yllätys, kun roskien sijaan ojasta pilkisti narsisseja! Narsisseja keskellä ei mitään!

Tänään pikku Hippukin pääsi nauttimaan kesäisestä ilmasta ensimmäistä kertaa ilman pipoa ja lapasia. Levitin peiton pihalle, mutta eihän se pelkkä peiton päällä kölliminen touhukkaalle lapselle enää riitä. Piti päästä maistamaan voikukkia, ruohoa, kiviä ja hiekkaa... Hetken päästä oli kädet ja suu ihan hiekassa. Mitähän tästä kesästä oikein tulee? Miten ihmeessä vietetään aikaa ulkona lapsen kanssa, joka ei viihdy enää vain paikallaan ja joka haluaa syödä kaikkea??? (Ei siis vain maistaa vaan syödä!)  :)

Äidinrakkaus

"Rakastuin pienokaiseeni ensi silmäyksellä." "Voisin tuijottaa häntä loputtomiin!" "Kyllä ne [laita tähän haluamasi vauva-ajan ongelma, kuten valvomiset, itkut jne] kestää kun on se vauva vaan niin ihana."

Tällaista hehkutusta ja äidin ihanuutta kuulee usein. Todellisuus voi monille perheille olla kuitenkin toisenlainen. Mitä jos vaan väsyttää ja haluaisin saunoa rauhassa? Olenko huono äiti, jos en tunne sitä ylitsevuotavaa onnentunnetta katsoessani lastani?

Mahassa lapsi oli vielä täyttymätön unelma. Ihana pikku potkija ja niin helppohoitoinen. Kun hän muutti ulkopuolelleni asumaan, minun piti opetella uudestaan tuntemaan häntä. Hän ehkä tunsi minut, mutta minulle oli täysin vierasta hänen rytminsä ja tarpeensa. Uskon, etten ole ainoa, joka ihmetteli puuttuvaa onnentunnetta. Tässä on vauva, kaikki on kunnossa, mutta miksi ei tunnu miltään?

En näköjään kuulu niihin äiteihin, jotka rakastuvat lapseensa ensi silmäyksellä ja ovat valmiita uhraamaan mitä tahansa heidän vuokseen. Tottakai rakastin ja rakastan lastani, mutta se valtava äidinrakkaus josta paljon puhutaan on kasvanut vasta pikkuhiljaa lapsen kehittyessä ja minun löytäessäni äiti-identiteettiäni. Mitä paremmin olen tutustunut lapseeni ja mitä enemmän hän on oppinut ilmaisemaan itseään ja ottamaan kontaktia, sitä enemmän löydän itsestäni positiivisia tunteita häntä kohtaan.

Jokainen lapsi on lahja ja ihme. Tämän allekirjoitin ennen lapseni syntymää ja allekirjoitan sen edelleen. Mutta se ei tarkoita, että elämä muuttuu lapsen syntyessä vaaleanpunaiseksi satumaailmaksi. Se tarkoittaa uudenlaista arkea, joka on ihanaa ja josta voi nauttia, mutta johon kuuluu myös väsymystä, ärtymystä, heikkoutta ja kärsivällisyyden harjoittelua.

Ja äidinrakkaus. Se on jotain erikoista, muita rakkauksia syvempää mutta samalla sitä, että välillä on lupa keskittyä itseensä, levätä ja tehdä jotain muuta. Sitten jaksaa taas helliä lastakin.

Alku aina hankalaa...

Onpas kamalan vaikeaa tämä blogin aloittaminen! Ei niinkään se, että mitä kirjoittaisi, vaan missä järjestyksessä, minkä mäköinen blogin pitää olla ja mikä sen nimeksi laitetaan... Pelkästään blogin aloittamiseen saisi kulumaan aikaa päivätolkulla! No ehkä se tästä vielä muokkautuu. Pitää ajatella niin, että sommittelee ja muuntelee ulkonäköa sitten pikkuhiljaa matkan varrella. Joten pyydän anteeksi, ettei tämä blogi ole vielä saavuttanut sitä esteettistä tasoa, jolle se kuuluisi :)

Tätä nimenomaista tekstiä kirjoittaessani pikku apulainen, jota Hipuksi kutsun, on jo kiskonut läppärin johdon pari kertaa irti sekä kietoutunut solmuun johdon kanssa. En ymmärrä, miksi kaikenlaiset sähköjohdot ovat hänen mielestään niin kiinnostavia tällä hetkellä. Kahdeksankuinen Hippu on juuri oppinut ryömimään ja mikäpä olisi hauskempaa kuin tutkia ja maistella olohuoneen jokainen johto. Muutenkin tuntuu, että kaikenlaiset taloustavarat ovat paljon kiinnostavampia kuin omat lelut (joita niitäkin on paljon). Puiset lastat ja lusikat ovat in samoin kuin esimerkiksi tyhjät limsapullot. Pari päivää sitten laitoin lapsen lattialle ja eteen muutaman lelun. Lelujen viereen asetin tyhjän puolen litran kivennäisvesipullon. Pullo sai aikaan ilahtuneen höpinän ja pienet kädet alkoivat huitoa innostuneesti. Ei jäänyt epäselväksi, millä lapsi halusi leikkiä...