Illaksi keksittiin kivaa tekemistä, että kaikilla olisi kiva mieli ja äiti jaksaisi olla kiltisti. Sitten lapset pisulle, pesulle ja nukkumaan.
Omaa aikaa! Jes!
Telkkari ja käsityöt, niistä on rauhallinen ilta tehty. Ompeluinnostus iski ja nyt on hetki aikaa leikellä kankaita, kun kukaan ei ole pomppimassa kaavojen päällä tai syömässä nuppineuloja. Vielä ei malttaisi mennä nukkumaan. Hetki vielä... Ja toinen.
Kello lähenee puolta yötä ja on pakko kohdata totuus, että väsy tulee ja nukkumaan on mentävä. Mieleen hiipii kummallisia ajatuksia mielipuolisista sarjamurhaajista ja käsittämättömistä tulipaloista. Ongelma ei ole olla yksin, mutta ajatus siitä, että olen yksin lasten kanssa on pelottava. Jos tulee tulipalo ja pitää paeta ikkunasta (alitajunta on sitä mieltä, että kaikki kolme oveamme on tulipalon sattuessa käyttökelvottomia), kumman lapsen pelastan ensin ja miten pääsemme korkealla olevista ikkunoista ehjinä alas? Tai jos tulee se hullu murhaaja, miten pääsen pakoon huutava lapsi kummassakin kainalossa? Yksin vielä pärjäisin...
Onneksi on sentään vahtikoira. Tuo suuri, pelottava ja kovaääninen. No, ainakin kovaääninen. Jos se nyt edes sattuu heräämään, jos jotain tapahtuisi.
Teen poikkeuksen. Kännykkä saa tulla yöpöydälle nukkumaan. Ja nalle kainaloon. Ainakaan tänä yönä ei tarvitse herätä kovaääniseen kuorsaukseen tai siihen, että joku on vienyt peiton. Sen sijaan lapsi herättää yöllä. Sitten kissa, jonka olin unohtanut laittaa ulos illalla.
Aamulla väsyttää, mutta selvisin! Möröt on poissa. Ja luultavasti seuraavana iltana olen niin väsynyt, että möröt eivät edes ehdi tulla... Silti odotan kovasti miestä kotiin! Tiedän, että hänkin odottaa. Ja se on parasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti