Äitiyden ristiriitaisuus

Miten ristiriitaista onkaan olla äiti!

Äitinä oleminen on jotain, mitä ei voi tietää, jos ei ole äiti. Eikä sitä välttämättä sittenkään voi tietää, millaista on olla jonkun muun kuin omien lastensa äiti. Minä en ainakaan etukäteen osannut aavistaa, mitä kaikkea äitiys tuo tullessaan, niin hyvässä kuin pahassa.

Äitiys on jotain niin ihanaa, ettei sille löydy vertailukohtaa. Rakkaus omaa lastaan kohtaan on jotain ihan ainutlaatuista. Ketään muuta ei voi rakastaa niin kuin omaa lastaan, tai ainakaan minä en voi. En kyllästy ihailemaan lapseni suloisuutta enkä sitä, kun hän oppii jotain uutta. Oma lapsi (minun tapauksessani molemmat lapseni) onkin yht'äkkiä elämän keskipiste. Lapsi heittää elämän tärkeysjärjestyksen (ja ylipäätään kaiken järjestyksen) ihan uuteen uskoon.

Äitiys on myös jotain niin raskasta, että joskus sitä ihmettelee, miten joku, jolla näyttäisi olevan vielä raskaampaa, oikein pärjää. Pieni ihminen ripustautuu minuun ja minun on oltava koko ajan häntä varten. Ja silloinkin kun tuo pien ihme on jonkun muun hoidossa, en saa häntä mielestäni. Miten yllättävän raskasta onkaan viettää koko päivä lattialla leikkien (varsinkin jos ilma on sellainen, ettei ole järkeä lähteä ulkoilemaan) puhumattakaan siitä, kun kaksi lasta parkuu yhtäaikaisesti ja koira vielä pitää omaa showtaan kaiken päälle...

Ja imetys, ah, imetys! Se on mielestäni äitiyden ristiriitaisuuden tiivistelmä. Vaikka sitä paljon hehkutetaan, kuinka ihanaa se on ja luonnollista ja terveellistä, en silti malta odottaa, että saan lopettaa imettämisen. Pikkukakkosen imetys on ollut helpompaa kuin esikoisen ja maitoa on riittänyt, mutta silti on niin vapauttavaa, kun joku muukin voi saada lapsen tyytyväiseksi ja minä voin taas pukeutua lempimekkoihin. Joku voi pitää minua itsekkäänä ja huonona äitinä, mutta tarkennettakoon nyt vielä, että ajatuksissa on kyllä täysimettää siihen asti, että aloitetaan kiinteät ja senkin jälkeen jatkan ainakin vuoden ikään asti, jos lapsi sitä haluaa. Kaikessa ristiriitaisuudessaan haluan imettää ja en halua. Mutta onneksi sitä kestää vain aikansa, siksi "haluan imettää" vie voiton.

Ja sen vielä haluan sanoa, että ainakin minä olen parempi äiti lapsilleni, kun saan välillä omaa aikaa, saan joskus olla itsekäs. Sitten on taas paukkuja panostaa täysillä maailman ihanimpiin lapsiini. Äitiys on maailman hienoin juttu mutta myös maailman haastavin. Ja luulen, että haasteet on vasta alussa...

Riittävän hyvä?

Mikä on hyvän äidin määritelmä? Olen luonteeltani tunnollinen ja tahtoisi tehdä asiat oikein. Siksi tunnen usein myös riittämättömyyttä. Tunnen itseni usein huonoksi äidiksi, (tai ainakin vähemmän hyväksi) kun kuuntelen, mitä muut äidit saavat aikaan.

Olen joissain asioissa laiska. Tai sitten väsynyt. En oikein itsekään tiedä. Tästä syystä kotimme ei (läheskään) aina hohda puhtauttaan. Päiväuniaika, jolloin ehtisi siivota, kuluu usein johonkin ihan muuhun. Aamuisin olen väsynyt, enkä saa tartuttua toimeen ja iltaisin olen jälleen väsynyt ja ajattelen, että ehtii sitä huomennakin. Perusjuttuihin menee huomattava osa päivästä: syömiseen, vaipanvaihtoon, pyykinpesuun, ruuanlaittoon, syömiseen, tiskikoneen tyhjentämiseen, pakolliseen siivoamiseen ettei koti ala jo haista, syömiseen, naperon viihdyttämiseen ja vielä syömiseen. Jaa, mutta yksi syöminen jäi välistä. Tuntuu, että lapsi syö koko ajan...

Me myös ulkoilemme kai liian harvoin. Emme ainakaan päivittäin. Hippu nukkuu päikkärit nykyään paremmin sisällä kuin ulkona ja koska hän ei vielä kävele itse, kurainen nurmikko ei houkuttele leikkimään. Ulkona Hippu lähinnä istuu paikallaan. Lähimpään leikkipuistoonkin on matkaa ja tuntuu hullulta lähteä autolla ulkoilemaan, kun ei Hippu vielä yksin laske liukumäkeä tai kiipeile telineissä. Joskus, kun äiti saa aikaiseksi, lähdetään vaunulenkille ja se on kivaa!

Me emme juurikaan kuuntele musiikkia kotona. En tiedä, mistä se johtuu, sillä pidän kyllä musiikista. Kai sitä voisi joskus taustalle laittaa soimaan, jos muistaisi. Toisaalta nautin myös rauhasta ja hiljaisuudesta. Yhtenä päivänä yritin, josko Hippu piirtäisi vahaliidulla, mutta värien syöminen oli mukavampaa. Laitoin siis väritkin vielä hetkeksi pois.

Tuleekohan lapsestani täysin mökkihöperö, kun en tarjoa hänen aivoilleen riittävästi virikkeitä? Toisaalta käymme kyllä kerran viikossa kerhossa ja toisena päivänä näemme muuten leikkikavereita. Keväällä kävimme jopa vauvauinnissa!

Mikä on riittävästi virikkeitä lapselle? Millainen on hyvä äiti? Ehkä tärkeintä on kuitenkin rakastava ja turvallinen koti. Jari Sinkkonen on sanonut viisaasti, että lapsesta on huojentavaa, kun kaikki ei pyöri hänen ympärillään. Lasten tehtävä on kuulemma säntäillä metsässä räkä poskella ja tehdä asioita, joissa ei ole päätä eikä häntää. Tavallinen elämä, se on kai sitä, mitä sekä lapsi että äiti tarvitsevat. Millaista se sitten kenenkin perheessä on. Ja kai se lapsi jossain vaiheessa oppii pyytämään enemmän musiikkia, askartelua ja ulkoiluakin.