Ommellen

Viime aikoina on pitänyt kiirettä ja mielessä on tuhat ideaa, mitä haluaisin ommella itselle ja lapsille kesäksi. Katsotaan, minkä vuoden kesäksi ne valmistuu...

Jotain pientä olen kevään aikana ehtinyt onneksi tehdäkin.

Keväisen traktorimielenosoituksen jälkimainingeissa tytöille syntyi paikallisesta käsityöliikkeestä löytyneestä ihanasta traktoritrikoosta kivat mekot. Hipulle tästä tuli heti lempimekko! Tästäkös äiti oli onnellinen, nimittäin äidin ja Hipun vaatemieltymykset eivät enää joka aamu välttämättä kohtaa...

Pitihän sitä Ninni-vauvallekin oma mekko saada, kuten edellisestä postauksesta kävi ilmi ;)

Toinen aika kiva löytö oli tämä työkonetrikoo, joka valikoitui keväisten pipojen kuosiksi. 

Tykkään näistä, kun sopivat hyvin tytöille, vaikka onkin poikamainen aihe. Ja meidän Hippu ainakin tykkää traktoreista, kaivureista ja rekka-autoista!

Sukulaistytöllä oli 7-vuotissynttärit ja hän sai myös pipon. 

Tykkään vaatteista, jotka ovat monikäyttöisiä ja niinpä tei pipoista käännettävät. Hippu sai valita toisen puolen (työkoneet) ja äiti toisen.

Myös kolmanteen pipoon Hippu halusi ehdottomasti kaivureita!

Nyt alkaakin kevät olla jo siinä vaiheessa, että seuraavaksi pitänee siirtyä askartelemaan hellehattuja.

Ninni-vauvan uudet kuteet

Hipulla on yksi lelu ylitse muiden. Jouluna 2014 lahjaksi saatu Ninni-vauva. 

En tiedä, millaisen lelusuunnittelijan idea on ollut tehdä lapselle lelu kertakäyttölakanaa muistuttavasta materiaalista, jota ei voi pestä ja joka tässä tapauksessa on kulunut rikki vaatteissa olevan tarran ansiosta.

 Jonkun muun lelun olisin ehkä antanut kulua loppuun, mutta Ninni-vauva on sen verran tärkeä, että asialle piti pikaisesti tehdä jotain, ennen kuin nukke heittäisi lusikkansa lopullisesti nurkkaan.

Siispä tuumasta toimeen. Ompelin Ninni-vauvalle trikoosta puvun, jonka kiinnitin nuken päälle. Hihan- ja lahkeensuut sekä kaula-aukon kiristin napakasti karhunlangalla.

  

Ninni-vauva näytti heti iloisemmalta!

Saipa Ninni-vauva vielä uuden mekonkin samaan ompeluinnostukseen!

Unikoulua?

Kuten olen aiemminkin todennut, kunnon yöunet ovat minulle elinehto. En ole yöeläjä enkä aamuihminen. Kunnon kahvinjuojaksikaan en ole oppinut, joten edes iso kuppi vahvaa kahvia ei saa päivää käyntiin jos yöunet ovat jääneet olemattomiksi. Päin vastoin, maha siitä menee sekaisin.

Hippu oli hyvä nukkumaan, mutta Nupun kanssa on ollut haastavampaa. Alkuun hän heräili useasti yössä, kuten pienen vauvan kuuluukin. Hippu alkoi nukkua kokonaisia öitä noin seitsemänkuisena ja saman ikäisenä aloin odottaa helpotusta myös Nupun kanssa nukkumiseen. Meni kahdeksas ja yhdeksäs kuukausi ja yöheräilyt ja -syönnit jatkuivat ja äidin silmäpussit kasvoivat. Etsin apua erilaisista unikoulumenetelmistä, mutta mikään ei tuntunut sellaiselta, jota olisin halunnun kokeilla. En halunnut nukuttaa lasta huudattamalla.

Jossain vaiheessa Nuppu oppi nukahtamaan itse illalla. Se oli jo puolivoitto. Tiesin, että hän jonain päivänä voisi tehdä sen myös keskellä yötä. Mutta toistaiseksi hän ei halunnut. Yöllä kelpasi vain maito.  Ei silittelyt, ei tassuttelut, ei vesihörppy nokkamukista eikä varsinkaan keinutuoli tai kanniskelu.

Sitten tuli levottomat yöt. Eräänä yönä olimme kylässä ja Nuppu nukahti normaalisti mutta pari tuntia myöhemmin heräsi ja söi. Heräsi uudestaan ja söi. Ja heräsi. Ja heräsi. Ja Huusi. Mikään ei tuntunut auttavan. Flunssa ja muut kivut oli jo suljettu pois. Lopulta isi kääri Nupun peittoon ja otti kainaloonsa. Aluksi Nuppu huusi kuin syötävä, mutta rauhoittui lopulta ja nukkui  ihan hyvin loppuyön. Siitä alkoi eräänlainen unikoulu, joka lopulta tuotti tulostakin.

Myöhemmin käytimme samaa taktiikkaa, jos Nuppu oli levoton vaikka oli juuri syönyt. Päätin hellävarasisesti näin vähentää "turhia" yösyöttöjä. Tämä ihan jo omankin jaksamisen takia. Aika pian Nuppu alkoi jo automaattisesti rauhoittua, jos isi tuli vierelle. Äidin kanssa kelpasi edelleen vain maito. Sittemmin äitikin sai jo paijata uneen. Vähitellen, ilman mitään tarkkaa aikataulua tai tavoitepäiviä, vähensimme yösyöttöjä. Fiiliksen mukaan. Ja sitten tuli yö, kun Nuppu ei enää syönyt! Heräsi kylläkin, mutta rauhoittui pian nukkumaan. Tämä ajoittui yhdentoista kuukauden tietämille. Ja nyt, vuoden vanhana Nuppu saattaa nukkua yönsä heräämättä kertaakaan. Ja sitten aamulla hän saa rauhassa nautiskella aamumaitonsa.

Summa summarum. En usko kaavamaisiin, aikataulutettuihin unikouluihin. En myöskään usko, että yli vuoden ikäisen pitää herätä yöllä syömään nälkäänsä. Uskon, että jokainen perhe löytää parhaiten oman tapansa opettaa vauva nukkumaan yönsä. Vinkkejä kannattaa hakea ja erilaisia juttuja kokeilla ja kannattaa kokeilla myöhemmin uudestaan. Jossain vaiheessa joku toimii. Lempeys ja johdonmukaisuus mutta myös joustavuus kannattaa muistaa. Ja tasapaino äidin jaksamisen ja vauvan kuuntelemisen välillä. Kyllä se vielä jonain päivänä nukkuu! Todennäköisesti niin hyvin nukkuukin, että äiti saa harmaita hiuksia, kun yrittää kiskoa uneliasta teiniä aamulla sängystä...

Iso pieni 1-vuotias!

Reipas vuosi sitten Nuppu liittyi osaksi perhettämme. Silloin ajattelin, että tästä vuodesta tulee ehkä elämäni raskain. Nyt, vuotta myöhemmin, voin huokaista helpotuksesta, me selvittiin!

Nupun vauva-aika oli monella tapaa helpompaa, kuin esikoisen. Ehkä osasin jo ottaa rennommin ja tiesin, mitä oli odotettavissa. Lisäksi pikkuvauva-aika osui pitkälti kesään, jolloin olimme paljon ulkona, mikä helpotti omaa jaksamista. Olen niin kesäihminen ja tarvitsen valoa. Heti kun illat pimenivät, myös elo muuttui raskaammaksi. Vai oliko lapset siinä vaiheessa vaan hankalammassa iässä?

Toisaalta kokonaisuutena Nupun vauvavuosi oli raskaampi kuin Hipun. Vaikka Nuppu oli jossain määrin jopa helpompi vauva kuin Hippu (tai ehkä minä olin helpompi äiti hänelle kuin Hipulle) nyt huollettavana oli kaksi pientä lasta. Lähteminen oli hankalampaa ja hitaampaa. Edes pienen oman ajan löytäminen oli haaste. Yöt olivat levottomia ja päivät touhukkaita.

Parisuhteelle vauvavuosi oli myös rasite. Juuri kun olisi tarvinnut toimivaa parisuhdetta eniten tueksi arkeen kahden pienen kanssa, siihen ei ollut aikaa. Kolmannen pyörän kaveriksi ilmestyi neljäskin. En yhtään ihmettele, että monet pienten lasten vanhemmat päätyvät eroon. Toisaalta ihmettelen, sillä eivätkö aikuiset tajua, ettei tätä kestä kauaa ja jo vuoden päästä helpottaa. No, kaiken väsymyksen ja uupumuksen keskellä kaikki hämärtyy.

Toisaalta olo on haikea, pienet vauvat on niin ainutlaatuisia ja mulla on jo kaksi isoa vauvaa. Toisaalta olen valtavan helpottunut. Odotan innolla niitä aikoja, kun voin oikeasti tehdä omiakin juttuja vaikka lapset olisivat hereillä. Ja niitä, kun voimme lasten kanssa tehdä juttuja yhdessä! Odotan kyselyikää ja keskusteluja. Odotan yhteisiä peli- ja leffailtoja. Odotan jopa murrosiän metkuja. Vauvat on parhaita mutta on ihanaa kun ne kasvaa ja persoonallisuudet alkaa tulla esiin.

Kauneutta

Usein tulee otettua kuvia kaikesta kauniista: kauniista kesäpäivästä, ihanasta lumesta, kukkasista, perhosista, linnuista... Tänään katselin ulos ja maisema oli karu. Lumi suli (taas) ja maisema oli jotenkin talven hiljainen, muttei kuitenkaan talvinen. Maa oli musta, tuuli oli tyyntynyt, jossain lauloi lintu. Likaisia lumen rippeitä siellä täällä. Kaikessa rujoudestaan maisema oli silti kaunis, jopa harmoninen.

Linnunlaulun mukana mieleen tulvahti lupaus keväästä. Vielä se maa alkaa vihertää ja valo voittaa! Ilmassa oli kevään tuoksua!

Vanhuuden arvo

Viime aikoina olen miettinyt ihmisarvoa ja sitä, miten se muuttuu elämän aikana. Aiemmin kirjoitin syntymättömän elämän arvosta, mutta nyt olen pohdiskellut elämän arvoa sen loppumetreillä. Lehdissäkin on ollut kirjoituksia vanhusten hoidosta ja sen laadusta (tai laaduttomuudesta) mutta itse olen seurannut läheltä oman 95-vuotiaan mummoni elämää ensin autettuna kotona, sitten vuodeosastolla ja nyt vanhainkodissa.

Nykyään lapset ovat tärkeitä ja se on hyvä. Yhteiskunta panostaa laadukkaaseen päivähoitoon, varhaiskasvatukseen ja koulujärjestelmään. Kun koulut on käyty, lapsesta tulee toimivan yhteiskunnan toimiva jäsen, veronmaksaja, osa koneistoa. Aikuinen on tärkeä, koska hänestä on hyötyä ja lapsi on tärkeä, koska hän on tuleva aikuinen. Näin kärjistettynä.

Mutta entä sitten, kun työt on tehty? Tuleeko ihmisestä taakka, kun hän ei enää kykene pärjäämään omillaan? Onko elämä arvokasta kun se ei ole enää tuotteliasta ja tulevaisuuteen suuntaavaa vaan enemminkin elämistä, jopa selviytymistä, nyt ja tässä. Arjen pienet asiat muuttuvat suuriksi ja haaveena ei ole enää ulkomaanmatka tai uusi auto vaan riittävä terveys selvitä seuraavaan päivään ja viikkoon.

Mietin, mitä tapahtuisi, jos vanhuksia hoidettaisiin kuin lapsia: heille tarjottaisiin mahdollisuus ulkoilla päivittäin, heille järjestettäisiin runsaasti virikkeitä, joiden avulla niin aivojen kuin kehon toimintakykyä pidettäisiin yllä mahdollisuuksien mukaan. Heitä vietäisiin retkille ja syntymäpäivänä järjestettäisiin koko vanhainkodille kunnon kekkerit. Mielestäni tämä voisi olla arvokasta, mielekästä vanhuutta. Nyt tuntuu, että ainakin yhden tietyn vanhainkodin vanhuksille järjestetään jotain toimintaa harvakseltaan, jos joku viitsii, ja enimmän ajan asukkaat joko makaavat sängyissä tai istuvat passiivisina pyörätuoleissa katsomassa ostosteeveetä. Tämä kertoo jotain siitä, miten arvostamme heitä ja heidän jo tehtyä työpanostaan yhteiskunnassa.

Vanhuksiin panostaminen tarkoittaisi tietysti työntekijäresurssien lisäämistä. Sehän olisi puolestaan vain positiivinen asia, sillä koko ajan puhutaan irtisanomisista ja yt-neuvotteluista. Vanhusten elämänlaadun parantamiseen panostamalla saataisiin työllistettyä monta työtöntä ja turvapaikanhakijaa. Tässä kohtaa joku kysyy, entäs raha. No kyllä yhteiskunta työttömillekin maksaa korvauksia ja tukia, eivätkö he samalla rahalla voisi tehdäkin jotain elantonsa eteen? Ja sitäpaitsi uskon, että siihen, mitä todella pidämme tärkeänä, löytyy kyllä rahaa.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Jopas on vuosi vierähtänyt käyntiin! Joulukuu oli aika tohinaa ja meno jatkui uuden vuoden puolelle huipentuen kokoperheen flunssaan niin että blogi jäi jalkoihin ja sai odottaa vuoden ensimmäistä päivitystä.

En ole koskaan harrastanut uudenvuodenlupauksia, sillä mielestäni lupaukset täytyy pitää ja koko vuoden kestävää lupausta on vaikea täyttää. Sen sijaan tykkään tavoitteista. Tälle vuodelle minulla on ainakin yksi tavoite: päästä takaisin raskautta edeltäviin mittoihin. Siihen päästäkseni pitäisi syödä kevyemmin ja terveellisemmin ja liikkua enemmän. Aika klassista: joulumässäilyn jälkeen uuden vuoden kynnyksellä alkaa terveellisemmät elämäntavat. Entiset mitat ei ole kuitenkaan ainoa motivaattori vaan haluaisin olla myös paremmassa kunnossa, yksinkertaisesti voida paremmin. 

Terveellisempi ruokavalio on helppo järjestää, mutta liikunta onkin toinen juttu. Haasteena on ajanpuute; ihan omaa treeniaikaa on vaikea löytää. Toinen  haaste on unenpuute; väsyneenä en jaksa liikkua. Vuoden 2016 haaveevani onkin vihdoin kokonaiset yöunet. Lisäksi pitää keksiä liikuntamuotoja, joihin voi ottaa lapset mukaan. Pulkanvetämistä vaikka nyt aluksi.

Kulunut vuosi oli elämässäni monella tapaa merkittävä: Pikku Nuppu liittyi perheeseemme, pyöreitä vuosia tuli täyteen, rupesin juomaan kahvia ja aloitin mielenkiintoisen osa-aikatyön Tupperwarella. Samalla vuosi oli ehkä raskain tähänastisista eikä vähiten valvottujen öiden takia. Tämä vuosi tulee mitä luultavimmin olemaan vähintään yhtä värikäs, joten täydellä tohinalla uusiin haasteisiin!

Hipulla on tapana viimeistellä isin aloittamat ristikot. Lapset kyllä pitävät huolen siitä, että tiedossa ei ole ainakaan tylsä vuosi!