Vanhuuden arvo

Viime aikoina olen miettinyt ihmisarvoa ja sitä, miten se muuttuu elämän aikana. Aiemmin kirjoitin syntymättömän elämän arvosta, mutta nyt olen pohdiskellut elämän arvoa sen loppumetreillä. Lehdissäkin on ollut kirjoituksia vanhusten hoidosta ja sen laadusta (tai laaduttomuudesta) mutta itse olen seurannut läheltä oman 95-vuotiaan mummoni elämää ensin autettuna kotona, sitten vuodeosastolla ja nyt vanhainkodissa.

Nykyään lapset ovat tärkeitä ja se on hyvä. Yhteiskunta panostaa laadukkaaseen päivähoitoon, varhaiskasvatukseen ja koulujärjestelmään. Kun koulut on käyty, lapsesta tulee toimivan yhteiskunnan toimiva jäsen, veronmaksaja, osa koneistoa. Aikuinen on tärkeä, koska hänestä on hyötyä ja lapsi on tärkeä, koska hän on tuleva aikuinen. Näin kärjistettynä.

Mutta entä sitten, kun työt on tehty? Tuleeko ihmisestä taakka, kun hän ei enää kykene pärjäämään omillaan? Onko elämä arvokasta kun se ei ole enää tuotteliasta ja tulevaisuuteen suuntaavaa vaan enemminkin elämistä, jopa selviytymistä, nyt ja tässä. Arjen pienet asiat muuttuvat suuriksi ja haaveena ei ole enää ulkomaanmatka tai uusi auto vaan riittävä terveys selvitä seuraavaan päivään ja viikkoon.

Mietin, mitä tapahtuisi, jos vanhuksia hoidettaisiin kuin lapsia: heille tarjottaisiin mahdollisuus ulkoilla päivittäin, heille järjestettäisiin runsaasti virikkeitä, joiden avulla niin aivojen kuin kehon toimintakykyä pidettäisiin yllä mahdollisuuksien mukaan. Heitä vietäisiin retkille ja syntymäpäivänä järjestettäisiin koko vanhainkodille kunnon kekkerit. Mielestäni tämä voisi olla arvokasta, mielekästä vanhuutta. Nyt tuntuu, että ainakin yhden tietyn vanhainkodin vanhuksille järjestetään jotain toimintaa harvakseltaan, jos joku viitsii, ja enimmän ajan asukkaat joko makaavat sängyissä tai istuvat passiivisina pyörätuoleissa katsomassa ostosteeveetä. Tämä kertoo jotain siitä, miten arvostamme heitä ja heidän jo tehtyä työpanostaan yhteiskunnassa.

Vanhuksiin panostaminen tarkoittaisi tietysti työntekijäresurssien lisäämistä. Sehän olisi puolestaan vain positiivinen asia, sillä koko ajan puhutaan irtisanomisista ja yt-neuvotteluista. Vanhusten elämänlaadun parantamiseen panostamalla saataisiin työllistettyä monta työtöntä ja turvapaikanhakijaa. Tässä kohtaa joku kysyy, entäs raha. No kyllä yhteiskunta työttömillekin maksaa korvauksia ja tukia, eivätkö he samalla rahalla voisi tehdäkin jotain elantonsa eteen? Ja sitäpaitsi uskon, että siihen, mitä todella pidämme tärkeänä, löytyy kyllä rahaa.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Jopas on vuosi vierähtänyt käyntiin! Joulukuu oli aika tohinaa ja meno jatkui uuden vuoden puolelle huipentuen kokoperheen flunssaan niin että blogi jäi jalkoihin ja sai odottaa vuoden ensimmäistä päivitystä.

En ole koskaan harrastanut uudenvuodenlupauksia, sillä mielestäni lupaukset täytyy pitää ja koko vuoden kestävää lupausta on vaikea täyttää. Sen sijaan tykkään tavoitteista. Tälle vuodelle minulla on ainakin yksi tavoite: päästä takaisin raskautta edeltäviin mittoihin. Siihen päästäkseni pitäisi syödä kevyemmin ja terveellisemmin ja liikkua enemmän. Aika klassista: joulumässäilyn jälkeen uuden vuoden kynnyksellä alkaa terveellisemmät elämäntavat. Entiset mitat ei ole kuitenkaan ainoa motivaattori vaan haluaisin olla myös paremmassa kunnossa, yksinkertaisesti voida paremmin. 

Terveellisempi ruokavalio on helppo järjestää, mutta liikunta onkin toinen juttu. Haasteena on ajanpuute; ihan omaa treeniaikaa on vaikea löytää. Toinen  haaste on unenpuute; väsyneenä en jaksa liikkua. Vuoden 2016 haaveevani onkin vihdoin kokonaiset yöunet. Lisäksi pitää keksiä liikuntamuotoja, joihin voi ottaa lapset mukaan. Pulkanvetämistä vaikka nyt aluksi.

Kulunut vuosi oli elämässäni monella tapaa merkittävä: Pikku Nuppu liittyi perheeseemme, pyöreitä vuosia tuli täyteen, rupesin juomaan kahvia ja aloitin mielenkiintoisen osa-aikatyön Tupperwarella. Samalla vuosi oli ehkä raskain tähänastisista eikä vähiten valvottujen öiden takia. Tämä vuosi tulee mitä luultavimmin olemaan vähintään yhtä värikäs, joten täydellä tohinalla uusiin haasteisiin!

Hipulla on tapana viimeistellä isin aloittamat ristikot. Lapset kyllä pitävät huolen siitä, että tiedossa ei ole ainakaan tylsä vuosi!

Talven taikaa

Taas on se aika vuodesta, kun sosiaalinen media ja uutiset täyttyvät lumesta ja pakkasesta. Joka syksy se saapuu, joskus pitkään ja hartaasti odotettuna, joskus yllättäen mutta aina yhtä mahtavasti ja huomiota herättäen: Talvi. 

Onhan se tavallaan hassua, että niinkin tuttu ja arkinen asia kuin talven tulo niinkin pohjoisesssa maassa kuin Suomessa saa niin paljon palstatilaa. Luulisi meidän jo tottuneen vuodenaikojen vaihteluun. Mutta toisaalta, mitä sitten! Kai sitä saa ihmetellä ja iloita luonnon kauneudesta uudestaan ja uudestaan!

Henkilökohtaisesti en pidä yhtään kylmästä, märästä ja pimeästä. Loppusyksy ja alkutalvi on jotenkin niin masentavaa aikaa. Mutta lumi! Sitä rakastan!

Pahinta on talvi ilman lunta ja pakkasta. Sitä vaan odottaa ja odottaa ja sitten onkin jo kevät. Siksipä pitää nauttia edes niistä muutamasta lumisesta päivästä, joita eteläisessä Suomessa on.

Viikonloppuna satoi vihdoin ensilumi. Helmikuussa syntynyt kuopuksemmekin näki ensimmäistä kertaa lunta! Viime talvi kun oli mitä oli... Taisi kyllä olla niin, että hän ei vielä paljon lumesta ymmärtänyt, nukahti vaunuihin kun päästiin ulos.

Sen sijaan me muu perhe nautittiin lumesta. Hipun kanssa rakennettiin lumiukko ja pääsipä Hippu isin pulkkakyytiinkin!

Kaikkein eniten lumesta taisi kuitenkin innostua koira!

Ja niinhän siinä kävi, että lumi tuli ja lumi suli ennen kuin sain tämän tekstin valmiiksi, mutta toivottavasti saadaan vielä toinenkin lumi tänä talvena.

Pottaharjoituksia osa 2

Viime pottapostauksesta on jo melkein puoli vuotta ja yllättävän paljon on tapahtunut sillävälin.


Ensinnäkin, tarrat olivat toimiva ratkaisu. Niiden avulla pottailu lähti mallikkaasti käyntiin. Jossain vaiheessa potasta tulikin sitten sen verran rutiinia, että tarratkin unohtuivat. Kolme A4-kokoista tarra-arkkia taisi kaiken kaikkiaan mennä, neljäs on vielä avaamattomana, odottaen muuta käyttöä.

Joskus teininä hoidin muutaman viikon kaksivuotiasta poikaa. Paljon en siitä enää muista, mutta sen muistan, että tuolloin poika harjoitteli kotona olemaan ilman vaippaa. Ehkä siitä minulle on jäänyt jonkinlainen tavoite, että kaksivuotiaana kuuluisi ymmärtää jo jotain vessassakäymisestä ja opetella kuivaksi. Lasta ei tietysti voi pakottaa näissä hommissa, mutta ainakaan en halua sen jäävän minusta kiinni, jos lapseni tarvitsee vaippaa vielä nelivuotiaana. Haluan antaa lapselleni mahdollisuudet ja välineet opetella kuivaksi.

Nyt syksyllä reilu kaksivuotias Hippu on ollut paljon ilman vaippaa kotona. Ja useimmiten hän on käynyt potalla tarpeillaan, varsinkin, jos olemme muistaneet muistuttaa ajoissa. Toki lattiakin on lainehtinut useasti. Huomasimme, että jos Hipulla on vaippa, hän ei edes yritä mennä potalle, mutta kun hän sai olla ilman housuja, hän jotenkin tiedosti paremmin vessahätänsä. Mutta jos laitoin hänelle pelkät housut ilman vaippaa, hän ilmeisesti luuli vaipan olevan jalassa... Niinpä Hippu on saanut toikkaroida kotona paljon pelkkä hame tai tunika päällään.

Noin kuukausi sitten meille iski flunssa ja jouduimme virumaan viikon lähes pelkästään kotona. Onni onnettomuudessa, se olikin oikein hyvää kuivaksiopetteluaikaa. Saattoi mennä päiviä, että Hipulla oli vaippa ainoastaan päivä- ja yöunilla. Kun lattia kastui yhä harvemmin, uskaltauduin kokeilemaan housuja ilman vaippaa. Sekin toimi! Olo oli kuin erävoiton saaneella! Lapseni alkaa ymmärtää!

Pari kommellustakin on toki mahtunut mukaan. Ostin kaksi nuken pottaa Hipun kuivaksiopettelua tukemaan. Sovitimme nukkeja potalle ja Hippu tuntui ymmärtävän leikin. Kuitenkin heti toisena iltana kummastakin potasta löytyi kakka. Siististi pikkuruisesta potasta. Saman päivän aikana toisessa potassa oli myös pissa. Mitä tuohonkin pitäisi sitten sanoa...

Eräänä päivänä äitini oli meillä auttamassa ja oli laittanut Hipun päiväunille. Vahingossa, kun en huomannut sanoa, hän oli laittanut Hipulle sellaisen vaipan, jossa on vähän huonot tarrat. Kun tyttö heräsi unilta, hänellä ei ollutkaan vaippaa päällään. Ihme ja kumma, sekä vaippa että sänky olivat kuitenkin kuivat! Tätä en ole uskaltanut vielä kokeilla uudestaan :)

Koska kotona elo vaipatta alkaa onnistua jo aika hyvin, seuraava etappi olisi uskaltaa lähteä kodin ulkopuolelle ilman vaippaa. Vielä en ole siihen ryhtynyt, kun pelkään, että ulkovaatteet ja auton istuin ovat sitten märät. Mutta ehkä jossain vaiheessa tässä lähiaikoina uskallan kokeilla. Tällä hetkellä äidin haaveena olisi täysin kuiva kolmevuotias, katsotaan toteutuuko :)

Olipa kerran

Olipa kerran pieni pupujussi, jonka nimi ei ollut Jussi vaan Jönssi

Jönssi syntyi eräällä leirillä kauan sitten. 

Niin kauan sitten, että se ei oikein edes muista milloin se oli.

Jönssi oli innokas leiriläinen ja maailmanmatkaaja.

Se on kiivennyt Jerusalemin muurille...

...ja Eiffel-torniinkin!

Kaikkein eniten se kuitenkin piti pupu-ystävistään.

Niitä oli Justus,

ja Jason ja Juliet,

ja Jasmin ja yksi, jonka näkemisestä on niin kauan, että sen nimeä se ei enää muista.

Kuitenkin, niin kuin usein käy, elämä vei pupuset erilleen. 

Yksi meni asumaan kaksivuotiaan tytön luokse, toinen lähti Turkuun ja kolmas Virroille.

 Joskus, jos Jönssistä tuntuu yksinäiseltä, se muistelee ystäviään ja lähettää niille pullopostia!

Tupperware-kuulumisia

Nyt on reipas kuukausi Tupperwarea takana ja voin sanoa, että se kyllä vie mennessää. Onko se sitten hyvä vai huono asia, sitä en vielä osaa sanoa.

Myönnettäköön, että konsepti on nerokas. Myyjille on erilaisia pieniä ja isompia kannustimia sekä etenemismahdollisuuksia. Kokoukset ovat innostavia ja niissä palkitaan runsaasti. Minuun tällaiset iskevät kuin veitsi voihin. Tykkään haasteista ja pienistä tavoitteista ja siitä, kun onnistumisista palkitaan. Hauskasti huomaa kyllä, että konsepti on amerikasta.

Mutta palkintoja ja kannustimia riittää toki asiakkaillekin. Vieraat saavat lahjoja ja emännällä on mahdollisuus saada jotain oikeasti arvokastakin ihan ilmaiseksi. Siksi näitä on kiva myydä, voin jakaa ilmaisia lahjoja muillekin.

Kuitenkin toiminta on kokonaisuudessaan avointa ja vilpitöntä. Kokouksiin on lupa kutsua emäntiä ja asiakkaita mukaan, joten mitään salaseuratoimintaa se ei ole. Kuka tahansa voi kokeilla työtä ja lopettaa helposti, jos ei ollutkaan oma juttu.

Se täytyy myöntää, että kyllähän tämä työlästä on kun sen ottaa tosissaan. Erään illan jälkeen olin ihan poikki, ihan vaan siksi että olin valmistautunut ja jännittänyt iltaa koko päivän. Palkkakaan ei ole ainakaan alkuun suurensuuri työmäärään nähden, mutta toisaalta onpahan mukava harrastus, joka ei vie rahaa vaan päin vastoin siitä jää vähän käteenkin.

 Ps. Joulukuvasto tulee myyntii ensi viikolla ja olen jo ihan innoissani ihanista joulutuotteista!

Sellainen päivä

Eilen oli päivä, jolloin en saanut mitään aikaiseksi. Tunsin itseni (taas) laiskaksi ja saamattomaksi. Tänään päätin sitten ottaa itseäni niskasta kiinni ja olla ahkera.

Nuorempi nukahti aamupäiväunilleen, joten käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin ostamani kurpitsan kimppuun. Pitkään olin katsellut kaupassa kurpitsoita ja mieleni teki kurpitsahilloa ja kurpitsamuffinseja. Ihmettelin, miksei mistään tahtonut löytyä hyvää ohjetta kurpitsamuffinseihin, kurpitsa kun on niin hyvää! No, hetken päästä asia valkeni minulle, niin herkullista kuin kurpitsa onkin, sen saaminen syötävään muotoon on aika työlästä.

Siinä meni tovi jos toinenkin, kun irrottelin kurpitsaa kuorestaan. Hippu oli ahkerana apulaisena koko ajan ja nautimme äidin ja tyttären yhteisestä kokkaushetkestä. Teimme myös taikinan muffinseja varten yhdessä.

No sitten heräsi Nuppu. Aluksi hän oli hyväntuulinen ja viihtyi, mutta kuten arvata saattaa, juuri kriittisellä hetkellä hän päätti, että mikään muu kuin äidin syli ei kelpaa. Kurpitsat alkoivat olla kypsiä, uuni oli kuuma ja tiskivuori kasvoi. Jossain vaiheessa leikkiauto päätyi muffinsitaikinaan ja kuivaksi opetteleva Hippu kasteli keittiön lattian. Sitä siivotessani löysin lätäkön myös eteisen matolta. Nuppu karjui. Viimein sain muffinsit uuniin ja Hipun keskittymään piirtämiseen, jotta sain imetettyä Nupun. Hetken oli hiljaista.

Sitten piti äkkiä saada ruoka lämpimäksi, koska kello oli paljon. Nuppu lakkasi taas viihtymästä, muffinsit lässähtivät uunista tultuaan ja Hippu oli pureskellut osan vahakynistään palasiksi. Siinä hötäkässä yritin vielä purkittaa kurpitsahillon.

Kun vihdoin olin saanut lapset syötettyä ja nukkumaan ja tiskit koneeseen, päätin, että loppupäivä käytetään ihan vain olemiseen. Ja varmaan seuraavakin. Ja ihan hyvällä omatunnolla.

No, kurpitsahillosta tuli sentään hyvää ja se oli tavoitekin!