Åland

Hipun isä piti kesäloman päätteeksi vielä kolme viikkoa isyyslomaa, joten teimme koko kolmihenkisen perheemme ensimmäisen yhteisen lomamatkan. Suunnaksi valikoitui Ahvenanmaa.

Lomamme osui sopivasti kesän viimeiselle kauniille viikonlopulle. Sen jälkeen onkin satanut lähes poikkeuksetta. Helteet olivat kuitenkin jo ohi, joten ulkonaolostakin saattoi nauttia.

Matkamme kesti neljä päivää ja se oli oikein virkistävä ja sopivan mittainen reissu meille. Minua alkoi jo kotonaistuskelu tympiä, helteitten takia kun en saanut aikaiseksi lähteä oikein mihinkään. Oli siis paikallaan vaihtaa hetkeksi maisemaa.

Ahvenanmaa oli kuin ulkomaille olisi mennyt. Kaikki oli jotenkin hiukan erilaista kuin manner-Suomessa. Jopa asfaltti oli eri väristä...!

Lomakohteena lapsiperheelle Ahvenanmaa oli erinomainen! Matka sinne oli lyhyt ja meillä oli oma auto mukana koko ajan. Saaristo oli idyllinen ja rauhallinen ja ihmiset olivat erittäin ystävällisiä, siitäkin huolimatta, ettei  ruotsi ollut enää tuoreimmasssa muistissa ja usein jouduimme vaihtamaan englantiin. Majoituimme laivayhtiön kautta varatussa pienessä mökissä, joka oli yksityisessä omistuksessa ja sijaitsi isäntäväen pihassa! Mökistä löytyi kuitenkin kaikki tarpeellinen (paitsi wc-paperi) ja viihdyimme siinä hyvin.


Pieneksi paikaksi Ahvenanmaalla riittää nähtävää ja kiertelimme kuuluisia paikkoja Kastelholman linnasta ja Taffelin tehtaasta aina Geta-vuorelle asti. Isommille lapsille siellä olisi ollut kaikenlaista nähtävää ja puuhasteltavaa, joten ehkäpä menemme vielä uudestaan kun Hippu on vähän vanhempi.

Hauska "kulttuurishokki" tapahtui paluumatkalla laivalla. Olimme jo tottuneet ystävälliseen ja puheliaaseen ilmapiiriin kun laivan hissiin mennessä kysyimme kanssamatkustajilta, mihin kerrokseen he olivat menossa. Vastaukseksi saimme mutinaa. Ah, tätä tuppisuuta suomen kansaa!

Nyt on kieltämättä virkistynyt olo ja mukava suunnata alkavaan syksyyn!

Onni on oma 1-vuotias!

Parin viime viikon ajan ollaan valmisteltu ja juhlittu 1-vuotis syntymäpäiviä – ja toivuttu niistä. Helle on myös omalta osaltaan pehmittänyt aivoja, joten siksi on ollut vähän hiljaista täällä blogimaailman puolella.

Yksi synttärilahja oli enon kuvittamassa paperissa

Vuosi sitten meillä oli pikkuinen nyytti viettämässä ensimmäisiä päiviään kotona. Silloin opettelimme kuumeisesti vauvan hoitoa ja huolenpitoa. Nyt on vauva tiessään. Tilalla on touhukas ikiliikkuja, joka oppii ja opettelee uutta taukoamatta.

Miten paljon 1-vuotias osaakaan! Minulla ei ole kauheasti kokemusta ennestään tämän ikäisistä, enkä olisi vuosi sitten uskonut, jos joku olisi kertonut minulle, mitä kaikkea lapseni vuoden päästä jo tekeekään.

Lapseni ei ole enää vauva, sillä hän viettää suurimman osan hereilläoloajastaan pystyasennossa joko istuen, seisten tai kävellen tukea vasten. Nyt on kovasti opettelun alla tuetta seisominen ja aika rohkeasti pikkuinen irrottaa kätensä ja yrittää tasapainotella pyllähtääkseen kohta istumaan. Tämä seisomisen opettelu on erityisen kivaa syöttötuolissa...

Synttäreillä oli mm. voileipäkakkua, tosin tätä Hippu ei itse päässyt maistamaan.

Myös itsenäisesti syöminen on kova juttu. Kaikenlainen sormiruoka maistuu ja välillä syötetty ruoka ei ollenkaan tahdo kelvata paitsi jos tarjolla on leipää. Leipää Hippu söisi varmaan niin paljon, että oksentaisi. Itse lusikalla ruoan ottaminen lautaselta ei vielä onnistu, mutta jos lusikan täyttää valmiiksi, usein se löytää tiensä pienissä käsissä suuhun. Joskus ruokaa pitää vähän auttaa sormilla ja joskus se heitetään pöydän alle koiran syötäväksi.

Mutta kaikkein ihaninta 1-vuotiaassa on se elämänilo ja riemu, millä jokainen asia ja ihminen kohdataan. Kun tuttuja tulee kylään, se suorastaan naurattaa! Kommunikaatio on vahvaa ja Hippu ilmaisee selkeästi, kun haluaa jotain. Hän myös hassuttelee ja keksii uusia vastavuoroisia leikkejä äänin ja elein.

1-vuotias on aito, rehellinen ja niin elämänmyönteinen. Hän on iso lapsi jo mutta kuitenkin niin pieni vielä. Varmaan elämässä on monta ihanaa ikävaihetta mutta tällä hetkellä en osaa kuvitella parempaa kuin oma 1-vuotias!

Lahjoja tuli paljon! Lemppareita tuntuu olevan kännykkä ja kirjat.

Metsäelämää

Äidin harrastus vei koko perheen viime viikolla viideksi päiväksi metsän keskelle. Olimme nimittäin isolla partioleirillä.

Lämpöä piisasi, mutta siihen jo melkein tottui, kun ei ollut sisätiloja, joihin mennä vilvoittelemaan. Vietimme suurimman osan päivää varjossa ja hyttysmyrkky ja aurinkorasva olivat kovassa käytössä. Onneksi vieressä oli uimaranta!

Hippu oli reipas koko ajan ja tuntui viihtyvän leirillä. Elämänsä ensimmäistä kertaa hän sai laimeaa mehua ja se vasta olikin hyvää! Laiskuuttani en viittä vaille vuodenikäiselle viitsinyt koko ajan laittaa omia ruokia, mutta leirin yhteinen ruoka maistui hyvin. Vaaleasta leivästä tuli kova juttu. Sitä oli saatava jokaisella ruokailulla.


Teltassa nukkuminen - toimi! Ensimmäisenä iltana Hippu oli kai niin väsynyt, että nukahti saman tien kun laitoin telttaan. Muina iltoina kähjäsi vähän, mutta jäi tyytyväisenä nukahtamaan itsekseen. Ekana yönä Hippu heräsi puolen yön aikaan ja oli ihmeissään, kun vanhemmat olikin vieressä. Siinä meni sitten tunti ennen kuin lapsi ymmärsi, että on yö ja pitää nukkua eikä leikkiä. Sama toistui viimeisenä yönä klo 5, mutta silloin syynä oli kai valoisuus. Muuten uni maittoi hyvin.

Kestovaipppailu metsässä - ei toimi. Käsin pyykkääminen on hankalaa. Vesi pitäisi lämmittää erikseen, jotta vaipoista tulisi varmasti puhtaita ja huuhteluita pitäisi olla miljoona, että saa kaikki pesuaineet pois. Kaiken lisäksi leiri oli pohjavesialueella, jossa mitään pesuvesiä ei saanut kaataa maahan vaan ne piti kiikuttaa vessaan. Kuivuminen kesti ikuisuuden, (pesukoneen linkous on aika hyvä keksintö!) varsinkin kun välillä ukkoskuuro kasteli melkein kuivan pyykin taas litimäräksi. Onneksi olin realisti ja varasin mukaan myös kertakäyttövaippoja. Loppujen lopuksi käytimme kertiksiä loppuleirin ja pesin käsinpestyn pyykin uudelleen kotona koneessa.

Vaikka isälle taisikin jäädä ikuiset traumat partiosta, päälimmäisenä mieleen jäi kuitenkin se, että pienen lapsen kanssa pärjää monenlaisissa olosuhteissa ihan hyvin. Lapsi viihtyy, jos vanhemmatkin viihtyvät ja viihtyy sittenkin, kun sataa kaatamalla ja vanhempia houkuttaisi päästä jo omaan sänkyyn... Seuraavaksi suunnitteilla onkin mahdollinen asuntovaunureissu alkusyksystä.

Muuttuiko kaikki?

Kun vauva tulee taloon, kaikki muuttuu.

Loppukesästä 2013 Hippu tuli ja todella muutti elämämme. Meitä olikin kolme ja se kaikkein pienin oli kaikkein vaativin. Varsinkin minun elämänrytmini meni ihan uusiksi ja kaikki määräytyi Hipun mukaan. Hetkeen ei voinut suunnitella juuri mitään, siltä tuntui. Aina oli varauduttava siihen, että kohta pitää taas imettää. Helpointa oli olla enimmäkseen kotona. Tätäkö tämä nyt sitten on, kysyin itseltäni.

Tuli talvi, tuli kevät ja kesä. Yht'äkkiä huomasin, että moni asia alkoi palailla ennalleen. Yöunista tuli taas yhtenäisiä. Kauppareissut alkoivat onnistua ilman pelkoa nälän yllättämisestä. Oli aikaa itsellekin ja puolisolle.

Viime kesänä muutimme uuteen taloon. Mieheni yhdessä veljeni ja isiemme kanssa tekivät remonttia. Minä mahani kanssa laitoin remonttimiehille ruokaa, huolehdin kodista ja purin muuttolaatikoita. Välillä kävimme saunassa ja uimassa tai grillasimme mökillä.

Tänä kesänä mieheni yhdessä veljeni ja isiemme kanssa tekevät jälleen remonttia. Minä Hipun kanssa laitan työmiehille ruokaa, huolehdin kodista ja välillä leikitään. Käymme myös saunassa ja uimassa ja joskus grillataan.

Hipusta on tullut osa perhettämme ja vaikka aluksi näytti siltä, että meidän on sopeuduttava vauvaan, nyt hän on kyllä hienosti sopeutunut meidän rytmiimme. Viihdyn kotona ja Hipulla on monta tuttua hoitajaa, joten jos tarvitsen omaa aikaa, sekin järjestyy. Itseasiassa nyt tuntuu, että vapautta on enemmän kuin ennen lasta, sillä minun ei tarvitse yrittää sovittaa yhteen epäsäännöllistä työtäni ja vapaa-aikaa.

Kun vauva tulee taloon, kaikki muuttuu – ja toisaalta ei monikaan asia.

Oikeus elämään?

Nyt on liikkeellä kansalaisaloite hoitohenkilökunnalle myönnettävästä omantunnonvapaudesta. Tämä koskee sitä, että hoitohenkilökunnalla olisi mahdollisuus kieltäytyä järjestelmällisestä murhaamisesta työssään.

Suomen rikoslain 21. luvussa määritellään murha seuraavasti:

Jos tappo tehdään 

1. vakaasti harkiten 2. erityisen raa'alla tai julmalla tavalla, 3. vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen tai 4. tappamalla virkamies hänen ollessaan virkansa puolesta ylläpitämässä järjestystä tai turvallisuutta taikka virkatoimen vuoksi

Minusta on käsittämätöntä, että Lääkärinvala alkaa seuraavilla sanoilla: Vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni lääkärintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. Päämääränäni on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen. Ja silti vakaasti harkiten tehtyjä abortteja tehdään "hyvinvointimaassamme" yli 10 000 vuosittain. Ja käsittämättömintä on se, että jos joku haluaa kieltäytyä tästä toiminnasta omatuntoonsa vedoten, on se sitten väärin.

Hippu raskausviikolla 12. Pieni elämän ihme!

Reippaasti yli 90% aborteista tehdään sosiaalisista syistä. Alle 0,1% tehdään raiskauksen, insestin ym. syiden takia. Tämä jälkimmäinen ja äidin kuolemanvaara ovat ainoat syyt, jotka jollain tasolla kykenen ymmärtämään. Miksi, oi miksi äidit haluavat tappaa lapsensa?

Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen lapsi on suuri ihme. Biologia ei ole pystynyt määrittelemään mitään tiettyä hetkeä, jolloin ihmisen elämä alkaa tai jolloin ihmisestä tulee ihminen – paitsi hedelmöittyminen. Erityisen surullinen olen aborteista, jotka tehdään silloin, kun lapsen epäillään olevan vammainen. Eikö vammaisella ole oikeutta elämään? Ovatko vammaiset jotenkin vähemmän ihmisiä kuin me "normaalit"?

Liian paljon puhutaan abortista "kätevänä ratkaisuna" ei-toivotulle raskaudelle ja liian vähän mietitään muita vaihtoehtoja, kuten vastuun ottamista vanhempana tai vaikkapa adoptiota. Kotimaisia lapsia adoptoidaan vuosittain muutamia kymmeniä. Ulkomailta suomeen adoptoidaan n. 200 lasta vuosittain. Monet lapsettomat parit käyvät läpi vaikeita hedelmöityshoitoja ja sen jälkeen joutuvat odottamaan adoptiolastaan useita vuosia samalla kun toiset vanhemmat päättävät tappaa "vahinko"lapsensa jo ennen syntymää...

Vähintä, mitä tässä tilanteessa voisimme suomalaisina tehdä, olisi se, että antaisimme omantunnonvapauden niille lääkäreille ja hoitajille, jotka kokevat tämän nykyisen käytännön vääräksi. Se tuskin vähentäisi naisten mahdollisuuksia tehdä abortteja tai muutenkaan mitenkään huonontaisi aborttia haluavan hoitoa.

rv 21

Mikäli kiinnostuit aiheesta, syntymättömien lasten oikeuksia ajaa mm. järjestö Pro Life Suomi

Yökylässä

Hippu (lähes 11kk) oli ensimmäistä kertaa yksin yökylässä. Tämä oli jännä paikka koko perheelle. Tai ainakin äidille.

Isillä alkoi loma ja täti oli paikkakunnalla, joten täti ehdotti, josko Hippu tulisi mummilaan yökylään niin, että äiti ja isi saavat kerrankin nukkua pitkään. No näin tehtiin.

Olimme illalla koko perhe mummilassa ja äiti sai peitellä Hipun nukkumaan tuttuun matkasänkyyn. Ihan hyvin Hippu nukahti, vaikka tämä oli itseasiassa ensimmäinen yö tässä mummilassa, sillä kotiin on matkaa vain kolme kilometriä. Toiset isovanhemmat asuvat kauempana ja heillä ollaan yleensä aina yötä koko perhe.

Yöllä Hippu heräsi kuulemma kerran. Tutti oli hukassa. Ei sen vakavampaa.

Aamulla pikkuinen oli varmaan ihmetellyt herätessään tätinsä vierestä. Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä pienen päässä on liikkunut. Reipas hän oli joka tapauksessa kuulemma ollut.

Aamulla äiti heräsi normaaliin aikaan, vaikka olisi saanut nukkua pitkään. No onneksi nukahdin vielä hetkeksi. Kun soitin mummilaan, Hippu oli jo ensimmäisillä päiväunilla. Niinpä käytin aikaani kotitöihin. Ehdin vaihtaa lakanat, pestä pyykkiä, taitella kuivat kaappiin, tyhjentää tiskikoneen...

Puolen päivän aikaan äiti odotti kädet täristen ja sydän pampattaen pikkuistaan kotiin. Hippu oli kuin mitään ihmeellistä ei olisi ollutkaan! Toki äidin seura kelpasi sitten koko päivän, mutta ei itkuja, ei valtavaa innostusta kotiintulosta. Reipas lapsi!

Niin se vaan on, että ei sitä voi hetkeksikään unohtaa olevansa äiti. Eikä onneksi tarvitsekaan. Arki on mukavaa, mutta ehkä jonain päivänä opin nauttimaan myös siitä, että Hippu on mummilassa yökylässä.

Ylös, ulos ja lenkille!

Päätinpä lähteä pitkästä aikaa liinalenkille.

Hippua odottaessa tutustuin huolellisesti kantoliinoihin, luin niiden eduista ja päätin, että mehän liinaillaan mahdollisimman paljon. Eräs äiti blogissaan jopa hehkutti, että vaunut olivat ihan turhat, kun liina oli niin kätevä. Niinpä hamstrasin muutaman erilaisen liinan pikkuisen syntymää odottamaan.

Toisin kuitenkin kävi. Liina oli kiva ja Hippu nukahti usein kävellessä. Sisällä se oli kuitenkin liian kuuma ja pian olimme molemmat hiestä märkiä. Jos yritin siirtää Hipun vaunuihin tai sänkyyn liinasta, hän heräsi. Selälleni se ei ollut myöskään paras mahdollinen, vaikka liina oli ihan oikein ja napakasti. Niinpä vaunuista tuli ykköslenkkikaverit. Liinaa ei kokonaan unohdettu, mutta meillä niiden käyttö jäi vähäiseksi.

Tänään kaivoin pitkästä aikaa kudotun liinan esiin ja päätin lähteä kunnon metsälenkille.

Suunnan otimme suoraan talon takaa alkavaan metsään.

Pihamme nurkalta lähtee entinen sähkölinja, jota pitkin on mukava kävellä.

Liinaa päälle äheltäessä Hipun toinen tossu putosi ja pipokin oli vinossa, enkä saanut sitä enää suoristettua, kun olin viimein saanut koko paketin selkään. Koko matkan pelkäsin, että tossut tai pipo tipahtaa viidakkoon :)

Ihana metsä! Vain hyttyset aiheuttivat pientä päänvaivaa.

Metsätaipaleemme päättyi tielle ja loppumatkan tallustimme teitä pitkin kotiin.

Hieman yli puoliväliin 3,5km matkaa päästyämme Hippu alkoi kitistä. Keinuva kyyti rupesi kai väsyttämään. Onneksi se oli ohimenevää ja loppumatka taittui hyvillä mielin.

Tien varressa, jonkun pihan laidalla kukki ihanat ruusut!

Tossutkin pysyivät mukana!