Äidinrakkaus

"Rakastuin pienokaiseeni ensi silmäyksellä." "Voisin tuijottaa häntä loputtomiin!" "Kyllä ne [laita tähän haluamasi vauva-ajan ongelma, kuten valvomiset, itkut jne] kestää kun on se vauva vaan niin ihana."

Tällaista hehkutusta ja äidin ihanuutta kuulee usein. Todellisuus voi monille perheille olla kuitenkin toisenlainen. Mitä jos vaan väsyttää ja haluaisin saunoa rauhassa? Olenko huono äiti, jos en tunne sitä ylitsevuotavaa onnentunnetta katsoessani lastani?

Mahassa lapsi oli vielä täyttymätön unelma. Ihana pikku potkija ja niin helppohoitoinen. Kun hän muutti ulkopuolelleni asumaan, minun piti opetella uudestaan tuntemaan häntä. Hän ehkä tunsi minut, mutta minulle oli täysin vierasta hänen rytminsä ja tarpeensa. Uskon, etten ole ainoa, joka ihmetteli puuttuvaa onnentunnetta. Tässä on vauva, kaikki on kunnossa, mutta miksi ei tunnu miltään?

En näköjään kuulu niihin äiteihin, jotka rakastuvat lapseensa ensi silmäyksellä ja ovat valmiita uhraamaan mitä tahansa heidän vuokseen. Tottakai rakastin ja rakastan lastani, mutta se valtava äidinrakkaus josta paljon puhutaan on kasvanut vasta pikkuhiljaa lapsen kehittyessä ja minun löytäessäni äiti-identiteettiäni. Mitä paremmin olen tutustunut lapseeni ja mitä enemmän hän on oppinut ilmaisemaan itseään ja ottamaan kontaktia, sitä enemmän löydän itsestäni positiivisia tunteita häntä kohtaan.

Jokainen lapsi on lahja ja ihme. Tämän allekirjoitin ennen lapseni syntymää ja allekirjoitan sen edelleen. Mutta se ei tarkoita, että elämä muuttuu lapsen syntyessä vaaleanpunaiseksi satumaailmaksi. Se tarkoittaa uudenlaista arkea, joka on ihanaa ja josta voi nauttia, mutta johon kuuluu myös väsymystä, ärtymystä, heikkoutta ja kärsivällisyyden harjoittelua.

Ja äidinrakkaus. Se on jotain erikoista, muita rakkauksia syvempää mutta samalla sitä, että välillä on lupa keskittyä itseensä, levätä ja tehdä jotain muuta. Sitten jaksaa taas helliä lastakin.