Pannukakkupäivä.

Tiedättehän, joskus on päiviä, kun kaikki ei mene ihan putkeen. Sitten on päiviä, kun mikään ei mene putkeen. Tänään oli yksi niistä.

Kaikki alkoi siitä, kun päätin lähteä lasten kanssa ruokaostoksille. Ihan omaksi iloksi ja vaihtelun vuoksi keksin lähteä naapurikaupungin isompaan markettiin. Marketissa on kahvila ja ajattelin, että voisimme lounastaa siellä yhdessä mieheni kanssa, sillä hänen työpaikkansa on ihan lähellä. Molemmat lapset olivat syöneet aamulla ja Nuppu nukahti sopivasti, että sain laitettua Hipun ja itseni valmiiksi.

Ongelmat alkoivat siitä, kun minun piti vaihtaa tyytyväisenä nukkuvalle Nupulle vaippa vielä ennen lähtöä. Hänhän tietysti heräsi, mutta ajattelin että hän kyllä nukahtaa autoon. Niin ei käynyt.

Saavuimme perille ja lastasin lapset ostoskärryyn. Samalla yritin saada miestäni kiinni, mutta hän ei vastannut. Työkiireitä varmaan, ajattelin ja aloin kierrellä kaikessa rauhassa kauppaa. Nuppu alkoi käydä levottomaksi, joten päätin syöttää häntä vähän. Ehkä hän sitten malttaisi nukahtaa. Aina ennen hän oli nukahtanut tyytyväisenä kaukaloonsa kärryissä. Kaupassa oli onneksi lastenhoitovessa kaupan sisäpuolella. Siispä  suuntasin sinne. 

Nuppu ei aluksi malttanut syödä vaan piti minua tuttinaan, sen verran hän ehti kaupassa jo hermostua. Kun hän vihdoin malttoi syödä, oli oven takana jo jonoa. Joku kävi koittamassakin ovea. Kaupan sisällä on näet vain yksi vessa. Aulassa on kyllä monta vessaa mutta ne ovat maksullisia. Molemmat lapsemme ovat olleet sellaisia, että he syövät pitkän aikaa kerrallaan. Nuppu syö yleensä 15-45 minuuttia putkeen. Niinpä minun piti lopettaa syöttäminen kesken, kun en kehdannut enää pitää vessaa varattuna. Oven takana olikin useampi tuskastunut lapsi vanhempineen. Ajattelin, että mieheni ehkä tulee kohta ja voisin jatkaa syöttämistä kun syömme yhdessä.

Lähdin tekemään ostoksia yrittäen samalla saada miestäni kiinni. Nupulla ei ollut aikomustakaan nukahtaa ja pian hän alkoi kitistä, sitten itkeä ja viimein karjua. Kaikeksi epäonneksi tuttikin oli jäänyt kotiin. Lähtiessä otin vahingossa mukaan vain tyhjän kotelon. Yritin pitää kärryt liikkeessä ja miettiä, mitä pitikään ostaa samalla toivoen, että mieheni vastaisi pian. 

Aloimme kerätä huomiota. Useampikin asiakas kommentoi jotain itkevästä lapsesta. Yrittivät olla ystävällisiä ja myötätuntoisia. Joku mainitsi jotain tutistakin. Ja nälästä. Yritin olla ystävällinen ja pitää hermoni kasassa. Tuntui, että koko kauppa raikui ja joku tulisi kohta tarjoamaan tuttipulloa. Tai lastensuojelua.

Kun viimein sain mieheni kiinni, kävi ilmi, että hän oli juuri ehtinyt käydä syömässä! Minä olin yksin keskellä isoa markettia kärryissäni hervottomasti parkuva lapsi. Onni onnettomuudessa, Hippu sentään oli todella reipas koko matkan ajan. En jaksanut mennä yksin kahvilaan yrittäen samalla syöttää itseni, Hipun ja karjuvan Nupun, joten  nappasin nopeasti valmisruokaa mukaan ja suuntasin kassoille.

Kun olin vihdoin saanut lapset syötettyä ja päiväunille, päätin noudattaa Sooloilua-elokuvan anopin ohjetta, jonka hän antoi miniäehdokkaalleen: Kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku. Kylläpä siitä tulikin hyvää!

Ompeluharjoituksia

Pitkään on ollut lapsille vaatteita työn alla ja vielä pidempään kankaat hankittuina. Ompelin Nupulle bodyn ja housut sairaalasta kotiutumisvaatteiksi vähän ennen kuin hän syntyi. Ajatuksena oli tehdä asu myös Hipulle samoista kankaista. Vasta nyt sain tämän ajatuksen toteutukseen asti, kun tajusin, että Nuppu kasvaa kohta omistaan ulos ja halusin lapsille kuitenkin vaatteet samaan aikaan päälle!

Hipulle halusin tehdä hameen ja siihen applikoida koiran kuvan. En ole ikinä ennen applikoinut mitään, joten ei muuta kuin googlettamaan ohjeita. Netistä onneksi löytyy hyviä neuvoja pilvin pimein. Siksi en tässä aio yksityiskohtaisesti kertoa, miten applikointi sujuu. Kysykää niiltä viisaammilta :)

Ensin tarvitaan kuitenkin liimakangas. Päätin tehdä harjoittelukappaleen ylijäämäpaloista. 

Siitä tuli tälainen:

Hiukan hakusessa tuo piston pituus ja leveys vielä... 

Niin ja tähän suositeltiin tukikangasta, senkin unohdin.

Sitten mallasin ja silitin koiran oikealle paikalleen hameeseen. Ja ei kun ompelemaan!

Tällä kertaa tuli vähän siistimpää jälkeä, mutta tukikankaan unohdin taas... Ehkä ensi kerralla sitten. Haastava laji tuo applikointi. Vaatii keskittymistä ja pikkutarkkuutta, joita nykyään minulta ei löydy kun koko ajan joku roikkuu lahkeessa tai sitten on kiire tehdä valmiiksi siinä välissä kun molemmat pienet nukkuu samaan aikaan...

Tällaiset niistä sitten tuli. Ihan ok siihen nähden, etten ennen ole tehnyt vauvanvaatteita enkä applikoinut. Onneksi tässä kuvassa ei näy ne kaikki kauneusvirheet, joita vaatteista löytyy... Eikä se, että Hipun housuista tuli hiukan liian kapeat ja hame on vielä vähän iso :)

Mutta ehkä harjoittelu tekee jonain päivänä minustakin mestarin? 

Kakkosen osa

Kun hippu syntyi, talomme alkoi täyttyä onnentoivotuksista. Monen viikon ajan lähes joka päivä postilaatikosta löytyi suloinen kortti tai pari ja silloin tällöin pieniä paketteja. Jääkaapin ovi oli hetken aikaa tapetoitu vauvaonnitteluilla ja joka paikassa oli pieniä lapasia, sukkia, bodyja, pehmoleluja, kukkia ja muuta ylisöpöä, joita en raaskinut laittaa vielä kaappiin vaan halusin ihastella ja hypistellä Hipun saamia lahjoja. Osan lahjoista hän sai jo ennen syntymäänsä!

Nyt kun toinen lapsemme syntyi, onnentoivotuksia tuli tekstiviestillä kyllä yhtä paljon, mutta posteljooni ei saanut reppuunsa ylimääräistä kuormaa. (Tai sitten sitä on ollut niin paljon, että hän ei ole halunnut niitä meille asti kantaa.) Nimittäin toinen murusemme on saanut reilun kuukauden ikään mennessä tasan viisi korttia, yhden pehmolelun, lapaset ja pipon. Onneksi yli-innokas siskoni tasapainotti tilannetta ja hankki etukäteen pari pientä bodya. Niin ja ostihan isovanhemmatkin bodyn ja housut. Ja kukkia on saatu. No okei, ei tilanne ole ollenkaan paha, onhan noita muistamisia tullut mutta ei ollenkaan siinä määrin kuin hipulle.

Eikä silti, meillä on kyllä kaikkea mitä tarvitaan ja vähän ylikin. Silti on jotenkin kiva kun toinenkin lapsi saa jotain ihan omaa. Kaikki ei ole siskon vanhoja ja kummallekin voi säästää muutaman pikkuruisen vaatekappaleen muistoksi ja parhaassa tapauksessa myöhemmin kertoa, että tämä on sen ja sen sinulle tekemä. Ehkäpä siksi minulle on iskenyt nyt tarve ostaa ja tehdä kakkoselle kaikenlaista pientä, ettei hän jäisi huonommaksi.

Tietysti esikoinen on aina esikoinen ja muuttaa perheen elämää roimasti. Ja oikeastaan esikoinen tekee pariskunnasta perheen. Silti en voi olla miettimättä, eikö tämä toinen ole yhtä tärkeä, ainutlaatuinen ja arvokas kuin se ensimmäinen, kun hän ei saanutkaan korttien vyöryä syntyessään.

Kakkonen taitaa olla ikuinen kakkonen. Esikoinen on aina esikoinen, kakkonen on nyt kuopus, mutta jos meille joskus tuleekin kolmas lapsi, kakkosesta tulee keskimmäinen, jotka useissa perheissä ovat väliinputoajia. Nyt jo kakkonen joutuu jakamaan äidin huomion ja ajan esikoisen kanssa, joka sai huomiota 100% ensimmäisen elinvuotensa ajan. Voi raukkaa. No, ehkä hänestä tulee vähemmän itsekäs ja enemmän kärsivällinen, kunnon kansalainen... Tai sitten ei kun äiti hemmottelee pienen pilalle siinä pelossa, että toinen jää vähemmälle...

Poliittinen kannanotto

Suomi on maailman maiden joukossa tunnettu siitä, että meillä on paljon metsää, järviä, peltoa ja tunturia ja vähän ihmisiä. Toisin sanottuna tilaa on! Siksi en voi ymmärtää sitä, miksi yhä enenevissä määrin väki pakkautuu ahtaasti kaupunkeihin ja sitten ihmetellään, kun asunnot ovat kalliita ja töitä ei ole.

Vaikka en halua blogistani erityisen poliittista, näin eduskuntavaalien alla haluaisin äänestää maalaistuvan Suomen puolesta. Kun kerran pohditaan kaiken maailman kuntaliitoksia ja sote-uudistuksia, joku puolue voisi ottaa asiakseen asukastiheyden tasaamisen vaikka lupaamalla jonkinlaisen porkkanan pienelle paikkakunnalle muuttajille.

Maalaistuminen aiheuttaisi sen, että enää ei tarvitsisi miettiä kuntien pakkoliitoksia, kun jokaisessa kunnassa olisi tarpeeksi populaa. Pieniä kouluja tai sairaaloita ei tarvitsisi lopettaa vähäisen asiakasmäärän takia. Tästä seuraa se, että palvelut pysyvät lähellä ja uusien yritysten perustaminen kannattaa. Tätä kautta myös työpaikkoja riittäisi kaikille ja hajaantuminen ympäri suomen vähentäisi ruuhkia isoissa keskuksissa. Ja se sotekin voidaan unohtaa.

Puhumattakaan kaikista muista maalla asumisen hyödyistä! Ihmiset saisivat enemmän raitista ilmaa ja eläisivät lähempänä luontoa. Näillä on todettu olevan terveyttä ja mielenterveyttä edistäviä vaikutuksia. Maalla ei tarvitse valittaa yläkerran naapurin koiran räksytyksestä, ei parvekkeelle leijailevasta tupakansavusta eikä siitä ärsyttävästä hiippailijasta, joka kolistelee rappukäytävässä aamuyöstä juuri kun oma vauva on lakannut valvottamasta kaikkia sadan metrin etäisyydellä asuvia. Maalla kolisee traktori, eikä sekään yöllä ja ulkona haisee korkeintaan lanta, mikä ei ole terveydelle haitallista. Ja sitäpaitsi siihen tottuu.

Kaiken kaikkiaan maalla asuminen luo yhteisöllisyyttä ja vähentää omaan napaan tuijottamista ahtaassa betonikuutiossa. Tilalle saa avarammat (sielun)maisemat.

Muuttakaa ihmiset maalle! Eduskuntakin voitaisiin siirtää Muhoksen perähikiälle. Olen puhunut.

Back to busines

Kuten joku saattaa arvata, käsityöt on intohimoni (yksi niistä). Pidin pienen "äitiysloman" käsitöistä, mutta viime viikolla kaivoin taas ompelukoneen esille.

Ennen Nupun syntymää askartelin molemmille lapsille vaippoja ja imuja vanhoista pyyhkeistä. Ja hyvin toimii! Mallina käytin olemassaolevia vaippoja.

Hippu sai aikoinaan tädiltään villaisen peiton, joka on ahkerassa käytössä. Löysin kivan mallin ja päätin tehdä Nupulle oman peiton. Peitosta piti tulla vähän isompi, mutta en ehtinyt tehdä sitä enempää. Tällä hetkellä se on kuitenkin riittävän iso ja ehkä jatkan sitä vielä jossain vaiheessa.

Hippu oli sitä mieltä, että pikkusiskon pitää mennä kokonaan peiton alle...

Viime kesänä tein Hipulle tunikan ja itselleni mekon Linnelin päärynäkankaasta. Nyt ompelin samanlaisen mekon Linnelin Sessu-kankaasta työkaverini tytölle, joka on vain kolme viikkoa Nuppua vanhempi.

Kaava on ihan itse kehitelty parin olemassaolevan vaatteen pohjalta. Täytyy myöntää, että olen ylpeä aikaansaannoksestani, en ole koskaan ennen tehnyt kaavoja itse.

Ottobre-lehdestä löysin kivan potkuhousujen kaavan ja näitä ompelin Nupulle parit, kun tuntuu että bodyja on kaapit pullollaan mutta housut loppuvat kesken.

Äitiyden ristiriitaisuus

Miten ristiriitaista onkaan olla äiti!

Äitinä oleminen on jotain, mitä ei voi tietää, jos ei ole äiti. Eikä sitä välttämättä sittenkään voi tietää, millaista on olla jonkun muun kuin omien lastensa äiti. Minä en ainakaan etukäteen osannut aavistaa, mitä kaikkea äitiys tuo tullessaan, niin hyvässä kuin pahassa.

Äitiys on jotain niin ihanaa, ettei sille löydy vertailukohtaa. Rakkaus omaa lastaan kohtaan on jotain ihan ainutlaatuista. Ketään muuta ei voi rakastaa niin kuin omaa lastaan, tai ainakaan minä en voi. En kyllästy ihailemaan lapseni suloisuutta enkä sitä, kun hän oppii jotain uutta. Oma lapsi (minun tapauksessani molemmat lapseni) onkin yht'äkkiä elämän keskipiste. Lapsi heittää elämän tärkeysjärjestyksen (ja ylipäätään kaiken järjestyksen) ihan uuteen uskoon.

Äitiys on myös jotain niin raskasta, että joskus sitä ihmettelee, miten joku, jolla näyttäisi olevan vielä raskaampaa, oikein pärjää. Pieni ihminen ripustautuu minuun ja minun on oltava koko ajan häntä varten. Ja silloinkin kun tuo pien ihme on jonkun muun hoidossa, en saa häntä mielestäni. Miten yllättävän raskasta onkaan viettää koko päivä lattialla leikkien (varsinkin jos ilma on sellainen, ettei ole järkeä lähteä ulkoilemaan) puhumattakaan siitä, kun kaksi lasta parkuu yhtäaikaisesti ja koira vielä pitää omaa showtaan kaiken päälle...

Ja imetys, ah, imetys! Se on mielestäni äitiyden ristiriitaisuuden tiivistelmä. Vaikka sitä paljon hehkutetaan, kuinka ihanaa se on ja luonnollista ja terveellistä, en silti malta odottaa, että saan lopettaa imettämisen. Pikkukakkosen imetys on ollut helpompaa kuin esikoisen ja maitoa on riittänyt, mutta silti on niin vapauttavaa, kun joku muukin voi saada lapsen tyytyväiseksi ja minä voin taas pukeutua lempimekkoihin. Joku voi pitää minua itsekkäänä ja huonona äitinä, mutta tarkennettakoon nyt vielä, että ajatuksissa on kyllä täysimettää siihen asti, että aloitetaan kiinteät ja senkin jälkeen jatkan ainakin vuoden ikään asti, jos lapsi sitä haluaa. Kaikessa ristiriitaisuudessaan haluan imettää ja en halua. Mutta onneksi sitä kestää vain aikansa, siksi "haluan imettää" vie voiton.

Ja sen vielä haluan sanoa, että ainakin minä olen parempi äiti lapsilleni, kun saan välillä omaa aikaa, saan joskus olla itsekäs. Sitten on taas paukkuja panostaa täysillä maailman ihanimpiin lapsiini. Äitiys on maailman hienoin juttu mutta myös maailman haastavin. Ja luulen, että haasteet on vasta alussa...

Vauvan tuoksussa

Nyt on pari viikkoa takana elämää nelihenkisenä perheenä. Ihana pieni Nuppumme tuli maailmaan puolitoista viikkoa etuajassa. Tämä oli äidille lähinnä helpotus jo senkin takia, että lääkäri ultrassa epäili pienen olevan neljä ja puolikiloinen. Synnytys käynnistyi itsestään ultraa seuraavana yönä, mikä oli hyvä, sillä muuten peloteltu äiti olisi varmaan halunnut sektion. Loppujen lopuksi synnytys sujui nopeasti ja ulos selviytyi vähän alle nelikiloinen pieni ihme.

Elämä kahden lapsen kanssa on sujunut seesteisesti. Ainoa ongelma oikeastaan on univelat, mutta jotenkin niihinkin on jo tottunut. Kummasti ihmiskeho taipuu ja joustaa moneen suuntaan. Elämää toki helpottaa suuresti se, että isä on vielä isyyslomalla. Sitten en tiedäkään, miten pulassa olen, kun jään kotiin yksin kahden pienen kanssa... 

Nuppu on toistaiseksi ollut tyytyväinen vauva ja Hippu on ottanut uuden sisaruksen hyvin vastaan. Imetys, jota etukäteen jännitin, on sekin lähtenyt hyvin käyntiin. Ainoa vaan, että Hipun tavoin Nuppukin viihtyy tissillä pitkiä aikoja kerrallaan. Tämä saattaa aiheuttaa ongelmia silloin kun isi on töissä.

Nyt kuitenkin yritän olla miettimättä sitä, ja keskityn sen sijaan nauttimaan siitä, että mieheni on kotona. Hän on isyysloman kunniaksi innostunut mm leipomaan leipää, nam!